Seniorit jumppaa - ja minä

Kahvin lisäksi tarvitsen paljon liikuntaa elämääni, että pysyn edes jollakin tasolla ympäristöystävällisenä. (eli siedettävänä). Koska nyt arkeni on vielä hetken hyvin erilainen kuin töissä ollessa, enkä istua napota jo viideltä aamulla Onnibussissa kohti Helsinkiä, olen nauttinut näistä leppoisista aamuista paljon.
Laiska luonteeni vaatii ohjattua liikuntaa, jos mielii saada jotain aikaiseksi. Saatan kyllä kävellä pitkiä lenkkejä ja käydä salilla itsekin, mutta tehot saa erilailla irti, kun joku komentaa. Niinpä.
Yleensä työaikana ehdin vain iltajumppiin, jotka ovat kyllä hyviä, mutta tunnelma on hieman erilainen. Iltaisin yleensä jumppaavat työssä käyvät keski-ikäiset, jotka tulevat kasvot kireinä (= minunlaiset) ja puhumattomina saliin. Kireys kyllä vähenee sitä mukaa kuin hiki lisääntyy, ja uurteet pehmenevät. Varsinkin, jos kyseessä on tanssitunti. Olenkin ajatellut, että olisi suunnaton etu työnantajalle, jos kiky-työajanpidennys käytettäisiin liikuntaan, ja erityisesti tanssiin. Viimeksi eilen hyppelin hikipäässä jenkkaa, salsaa ja polkkaa - ja mietin, miksi en tätä tehnyt jo vuosia sitten.

Mutta ne aamutunnit! Vielä hämärässä aamussa meitä kokoontuu ryhmä aamujumppaajia senioritunnille, jonka nimi on nyt ystävällisesti muutettu koskemaan laajempaa yleisöä. Tätä nykyä se on kiertoharjoittelua. Jo ennen jumpaa pukuhuoneessa tunnelma on leppoisa ja iloinen. Nämä harmaakutriset vanhemmat naiset rupattelevat, kyselevät kuulumiset. Olen oikein kuunnellut näitä jutteluita, ja ihmeekseni huomannut, että ei siellä sairauksia vertailla! Jumppa sujuu hyvin, kaikilla on hymy huulessa ja kannustusta saa kuin olympialaisissa. Välillä minua liikuttaa nämä ikäihmiset. Kauniita harmaahiuksisia, elämää paljon nähneitä naisia ja muutama mies, jotka ovat silmin nähden onnellisia. Ihailen sitä, että he pitävät itsestään hyvää huolta ja tulevat sinne kuntoilemaan. Ohjaajan taito ottaa huomoioon heidän yksilölliset tarpeet on myös huikeaa. Mutta se tunnelma! Minäkin haluan olla tuollainen liikkuva onnellinen vanhus! Minä, tytönhupakko heidän silmissään, saan heiltä myös ystävällistä kohtelua ja huomoita. Osaamme jo odottaa toisiamme tuohon aamuhetkeen.

Luin tässä taannoin onnellisuutta käsittelevää tutkimusta, jossa todettiin, että itseasiassa vanhuus on onnellisinta aikaa. Silloin nuoruuden kuohut ja keski-iän huolet ovat yleensä poissa, ja elämää katsoo hyväksyvästi silmiin. On aikaa olla onnellinen, ja elämän rajallisuus on myös läsnä, jolloin onnesta nappaa kaiken irti.

Tämä onnellisuusasia on hieman ristiriitainen sen kanssa, että niin moni on Suomessa yksin. Nämä jumpaan tulevat ja pääsevät seniorit ovat onnekkaita - heillä on toisensa edes tuon hetken verran. Tämä länsimainen yksinjäämisen vitsaus on kummallinen asia monen muualta tulevan kulttuurin kasvatin silmissä. Eikö tämän pitäisi olla jo kansallinen häpeä, että emme ota meidän elämämme kivijalkaa, omia vanhempia ja isovanhempia, osaksi elämäämme. Tapojahan voi olla monia.
Viimeksi Jordanian matkalla havahduin taas siihen perheiden yhteyteen, joka siellä arjessa vallitsee. En ole kuullut siellä puhuttavan yksinäisyydestä. Vanhukset ovat arvostettuja, ja se näkyy siinä, miten heitä kohdellaan perheissä. Voihan olla, että toisenlaistakin tarinaa löytyy, ja vanhusten huolto on varmasti niissä maissa erilaista, mutta ehkäpä nyt on enemmänkin kyse asenteesta. Siitä, mitä minä merkitsen sinulle ja sinä minulle. Koska jokainen meistä vanhenee.

Mutta, niin kauan kuin nyt nämä suloiset vapaat aamut ovat totta, imen itseeni positiivisuutta näistä seniorijumpaajista! Ja Muuramen Alive-keskukselle (jossa siis nämä onnellisuusjumpat ovat) hatunnosto siitä, että siellä yli 80-vuotiaat saavat käydä ilmaiseksi! Näitä ikinuoria tulee jatkossa olemaan paljon, kiitos Suomen terveydenhuollon. Toivotaan, että onnelliset ja terveet vuodet jatkuvat mahdollisimman kauan.