Kohtaamisia

Olen nyt muutaman kuukauden saanut haahuilla elämäni kanssa, opintovapaalla ja muutenkin vapaalla. Ensi viikolla palaan töihin, ja arki alkaa. En tiedä mitä ajattelisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Viime päivinä olen miettinyt sitä, minkä verran olosuhteet vaikuttavat onnellisuuteen ja määräävät elämisen suuntaa. Onko onni kiinni siitä, että saa valita sen, minkälaisessa tilanteessa elää - oli se sitten perhe, työ, harrastus, elinolot, asuinpaikka tai mikä tahansa muu. Olen nyt opinnoissani kahlannut valtavan paljon kirjallisuutta ja tutkimuksia liittyen työhyvinvointiin, johtamiseen, organisaatioiden kehittymiseen, luottamukseen ja niin edelleen. Uutena vanhana trendinä näyttää nousevan tietynlainen mindfullness ajattelu myös työelämään. Mielenrauhoittaminen ja hetkeen kiinnittyminen. Puolensa ja puolensa. Kyllähän se helpottaa, jos saa syvään hengitettyä silloin kun ympärillä heittelee - toisaalta taas rakenteista tms ulkopuolelta tulevaa ärsykettä tai painetta ei saa tehtyä tyhjä

Mulla on kotona teini, joka kysyy minulta koko ajan miks? On niitä kotona kolme, mutta tämä on se, joka haastaa. Toteutuu Ison Kirjan sana, jossa todetaan, että kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmiksi tulleet, kun muna on aina kanaa viisaampi. Miks annat koiralle herkkuja, vaikka kiellät ne meiltä Miks  sä notkut puhelimella ja komennat mut lukemaan Miks et sano suoraan jos oot väsynyt, karjut vaan turhasta Miks aikuiset ei tee jotain, että maailma pelastuu, vaan jättää sen sotkun meille Miks kiroilet autossa muita kuskeja, ja oot ite ihan yhtä törppö Miks meillä on mäkkärit ja syyrialaiset kuolee kylmään Miks siskon ei tarvii tehdä yhtä paljo kotitöitä kun mun, oonks mä joku orja Miks kotiapulaiset on orjia  joissakin maassa Miks Elsa ei enää ole meillä apulaisena Miks ihmiset ei enempää reakoi, tyytyy vaan ja mölisee hiljaa Miks Muuramessa ei oo liikenneympyrää vaikka kaikki jonottaa ja myöhästyy, kenelle siitä vois valittaa Miks sulle pitää puhua kaikki selkok

Olisi ihana kirjoittaa keväästä, ja siitä, miten tänään jäällä kävellessä aurinko häikäisi, ja pilkkimiehet nostivat kättään tervehdykseksi (!).  Olisi hilpeä ja kupliva olo siitä, miten valo voittaa.  Aamun sarastaessa, ilman tuoksuessa ihmeen lämpimälle, vein lasta bussipysäkille ja kuuntelin autossa uutisia. Uutistenlukija totesi kuin ruisleipämainosta olisi lukenut, että kriisialueilla elää 30 miljoonaa lasta enemmän kuin edellisen tilaston tekoaikaan. En päässyt irti tuosta lukemasta. Kolmekymmentämiljoonaa lasta enemmän.  Pelastakaa Lapset- järjestö julkaisi tänään raportin, jossa totesi, että 420 miljoonaa lasta elää konfliktien keskellä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Amerikan väkiluku oli vuonna 2017 reilut 327 miljoonaa.  Mieletön määrä kipua, surua ja hukkaan mennyttä elämän alkua. Mikä määrä äitien itkua ja isien kauhua. Mikä määrä vallanhimoa, oikeuksien polkemista ja riistoa. Mikä järjetön määrä hymistelevää hiljaisuutta ja oman edun tavoittelua. Ku

Rakastan sillanrakennus- kielikuvaa puhuttaessa rauhanrakentamisesta ja ihmisten yhteydestä.    Viime viikkoina olen kuitenkin pohtinut tätä metaforaa hieman eri suunnalta. On tietyllä tavalla helppo puhua siitä, että siltoja pitää rakentaa, ja muureja purkaa. Minut on nyt pysäytetty ajatuksella, että mistä materiaaleista rakennan omat siltani, millä motiiveilla, ja millä työkaluilla. Pyydän sillanrakennusta ja rohkeutta astua pois omalta mukavuusalueelta luopuen vanhasta - mutta olenko itse astunut sillalle silläkin uhkalla, että en ole varma, kestääkö se - ja kohtaammeko sillan keskellä. Tai, entä jos joudunkin tulemaan pidemmän matkan kuin se toinen, jota houkuttelen sillalle. Onko silta yhteinen, vai onko se minun tai hänen. Siedänkö sen, jos sillasta tuleekin eri näköinen, kuin itse kuvittelin. Tiedän, että tämä voi kuulostaa hieman jo saivartelulta ja vainoharhalta. Mutta tämä pohdinta liittyy pitkälti vallankäyttöön ja itsestäänselvyyksiin, jota pidämme helposti yllä,

Kirjoitin tässä taannoin Ammanissa olevasta kahvilasta, jossa koti on läsnä, ja lupasin palata aiheeseen. (täällä siis tuo aikaisempi teksti: https://kohtaamisiakatjakoykka.blogspot.com/2019/01/turkkilainen-kylpyla.html ) Yksi lempipaikoistani Ammanissa on Books@cafe. Olen lukemattomat hetket istunut siellä tehden töitä, nauraen ystävieni kanssa, tai tuijottaen terassilta avautuvaa näkymää. Kahvila on vanhan basaarialueen reunamilla, Jabal Amman vuoren rinteellä, Vastakkaisella rinteellä on taloja talon vieressä, samanlaisia ja kuitenkin kaikki erilaisia. Auringon laskiessa moskeijoiden torneihin syttyvät vihertävät valot, ja hetki on taikaa. Kahvilassa voi nauttia runsaan aamupalan ja illalla siirtyä polttelemaan vesipiippua ja juomaan lasin viiniä (!) Toinen saman ketjun kahvila sijaitsee hyvin eri tyyppisellä alueella, Ammanin paremmalla puolella Abdounissa. Sisustus ja tunnelma on kuitenkin sama; leppoisaa oleskelua, kirjoja notkuvia hyllyjä ja iloisia tarjoilijoita. Abd

On jännä seurata miten media taustavoimineen nostaa asioita esille. Vielä hetki sitten arveltiin, että vaalit täyttyvät ilmastoaiheilla tai maahanmuuttoöhinällä - nyt näyttääkin siltä, että vanhustenhuolto nousee kuumaksi aiheeksi. Ja ihan syystäkin. Tosin, onhan tässä vielä aikaa jollekin uudellekin aiheelle. Se, mikä näitä teemoja milloinkin esiin nostattaa, on sitten toinen kysymys. Mitä niin suurta on piilossa, että sen esilletulo pitää estää, ja nostaa käsittelyyn asia, joka on ollut vuosia jo tiedossa, samanlainen, ja silti siihen ei juuri reakoida; niin kuin nyt vaikka tämä vanhustenhuolto Suomessa. Vai, tuleeko tässä vaan vainoharhaiseksi luullessaan, että taustavoimat liikuttavat näitäkin pelinappuloita suuren  yleisön ihmeteltäväksi. Ei tämä vanhustenhoidon ja huolenpidon puutteet ole tämän vuoden asia. Hoitoalalla työskentelevät ja vanhusten omaiset ovat tämän tienneet jo pidempään, että vanhusten hoitoon tulisi satsata enemmän rahaa, aikaa ja välittämistä. Oma ensimmäi