Kohtaamisia

Päästiin viikonloppuun. Takana yksi kummallinen viikko, jonka aikana odottava tunnelma on kiristynyt, ja puheet ja uutiset ovat yhtä tautia. Aivan kuin elokuvaa katsoisi, jossa tietää pian jotain tapahtuvan, musiikki nopeutuu, tunnelma tiivistyy ja valmistaudut säikähtämään.  kuva Siiri K Viikon aikana olen kuunnellut paljon monenlaisia mietteitä monesta eri suunnasta. Yhteistä näille on ollut tilanteen ahdistavuuden, tulevaisuuden ennustamattomuuden ja ihmiselämän haurauden ihmettely. Kuinka pitää arkea ja rutiineja kasassa, kun pohja on pudonnut tai ainakin vapisee pahasti. Ja kuinka kaiken keskellä muistaa se, että lupaus Iankaikkisista käsivarsista ei ole kadonnut minnekään.  Lähdin haukkaamaan happea pitkien keskustelujen lomassa, ja minua kohti lensi perhonen, jota jouduin väistämään. Kevään ensimmäinen ja äärimmäisen määrätietoinen kauneus lepatteli ohi. Joutsenet huusivat järven päällä lentäessään ja kevät jo tuoksui. Kevät ei tunne koronaa, vaan lähestyy kevein

Tammikuun lopulla palasin Burundista Ruandan kautta kotiin, ja hämmästelin Ruandan rajalla tiukkaa terveyssyyniä. Aluksi luulin sen olevan Ebolan takia, mutta itseasiassa siellä varottiin jo Koronaa. Olin noin viikko sitä ennen lukenut ensimmäisiä juttuja Kiinassa jylläävästä taudista, ja tuntui todella kummalliselta, että tuo pieni Afrikan valtio reakoi noin voimakkaasti. Little did I know. Matka jatkui Istanbulin kautta kotiin, ja Istanbulin kentällä ei ollut yhden yhtä maskia, käsidesiä eikä tarkistusta. Istanbulin kentällä otin kuitenkin feikkikuvan itsestäni maskin kanssa (Maski minulle tarjoiltiin silloin Ruandan kentällä tarjottimella) - ja sain Timpalta heti kommentin, että jos olisin korona, menisin tuosta oravanmentävästä kolosta poskien reunoilta sisään. Että näin.  Nyt olemme kaikki poikkeustilanteessa, joka vie meitä kohti tuntematonta, ja melkoisen erilaisia päiviä. Kukapa olisi uskonut. Tämä tilanne kohtaa rikkaat ja rakkaat, herrat ja narrit. Ja se tekee siit

Tässä joku päivä sitten teimme molemmat töitä kotona, Timppa ja minä. Raahauduin aamupäivällä sitten keittämään kahvia, ja kävin viemässä joitakin papereita Timpan työhuoneeseen. Hän katsoi jotenkin pitkään ja hitaasti, ja totesi sitten, että huoli ei sovi sinun kasvoillesi.  Ensimmäinen reaktioni oli suuhun tulleet parisuhdetta kehittävät sammakot, kuten; katso itse peiliin, hanki nuorempi, on tässä muillakin kiire ja muuta vastaavaa. Mutta, vilkaisin kuitenkin itse sinne peiliin, ja totesin, että totta. Huolta ja harmaata, syviä WTF ryppyjä kulmakarvojen välissä. Kahvia juodessa alkoi sitten kuulustelu, siltä se ainakin aluksi tuntui. "Mikä on, miksi on, mitä pitää tehdä että se muuttuu."Huolimatta siitä, että minä olen meillä se, joka on enemmän antennipuoleen (miksikä Timppa näitä mieliala-asioita kutsuu) perehtynyt ja opiskellut ja siitä leipänikin osittain hankkinut - hän on kuitenkin se, joka saa kotona otettua asiat puheeksi. Hänellä oli hyvin napakka ote ti

Minä vakoilen ihmisiä, katselen heitä ja kuuntelen salaa puheita. Tähän minua on jopa kehoitettu kirjoittamisen opinnoissa- parhaita ideoita moniin teksteihin tulee siitä, että tarkkailee elämää eri puolilta ja sen monivivahteisia kasvoja. Ei tarvitse huolestua, en minä raportoi kaikkea näkemääni ja kuulemaani, mutta ihmiset ovat vahvasti mielenkiinnon kohteeni, koska en lakkaa ihmettelemästä sitä erilaisuutta ja samanlaisuutta, mitä meihin kätkeytyy.  Tällä menneellä viikolla näin muutamia hetkiä, joista tämän tekstin rakennan. Koska ne vaan oli niin ihania välähdyksiä.  Söin kakkua kahvilassa, ja huomasin, että lähelläni istui vanha pariskunta. Ryppyiset ihot, vapisevat kädet ja kumara asento. He söivät yhteiseltä lautaselta leivosta, ja välillä hymyilivät toisilleen. Mitään sanoja ei vaihdettu, mutta viesti heidän välillään oli vahva. Istuin bussissa, jossa lähelläni istui kaksi nuorta. Toinen heistä oli vammainen - ja hän kertoi kokemuksiaan koulustaan, jossa o