Jokainen lapsi liikaa
Olisi ihana kirjoittaa keväästä, ja siitä, miten tänään jäällä kävellessä aurinko häikäisi, ja pilkkimiehet nostivat kättään tervehdykseksi (!). Olisi hilpeä ja kupliva olo siitä, miten valo voittaa.
Aamun sarastaessa, ilman tuoksuessa ihmeen lämpimälle, vein lasta bussipysäkille ja kuuntelin autossa uutisia. Uutistenlukija totesi kuin ruisleipämainosta olisi lukenut, että kriisialueilla elää 30 miljoonaa lasta enemmän kuin edellisen tilaston tekoaikaan. En päässyt irti tuosta lukemasta. Kolmekymmentämiljoonaa lasta enemmän.
Pelastakaa Lapset- järjestö julkaisi tänään raportin, jossa totesi, että 420 miljoonaa lasta elää konfliktien keskellä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Amerikan väkiluku oli vuonna 2017 reilut 327 miljoonaa.
Mieletön määrä kipua, surua ja hukkaan mennyttä elämän alkua. Mikä määrä äitien itkua ja isien kauhua. Mikä määrä vallanhimoa, oikeuksien polkemista ja riistoa. Mikä järjetön määrä hymistelevää hiljaisuutta ja oman edun tavoittelua. Kuvottavaa.
Näiden lasten pitäisi olla se tulevaisuuden toivo, jotka jälleen rakentavat oman rikotun ja runnellun maansa. Heidän oma sydän on ruhjottu pistaleeksi.
Tapasin kerran naisen, joka oli sodassa kidutettu ja rääkätty. Hän totesi, että kuolema olisi ollut niin paljon armollisempi kuin elämä. Ja ehkä taas tänään pisaran enemmän ymmärrän sitä ajatusta.
Istuin nyt illalla kirkossa kitarakonsertissa, ja mietin, että tämän päivän Via Dolorosa täyttyy niistä pienistä askelista, jotka on pakotettu kulkemaan tie, jota eivät itse valinneet.
Samalla mietin myös sitä mitä luin viisaan Soili Poijulan uudesta Resilienssi- kirjasta, siitä, miten eri ihmisissä ja kultuureissa on erilaisia valmiuksia kasvattaa tuota elämän sietokykyä. "yhteisö, joka parantaa jäsentensä elämänlaatua, toimintaansa ja kapasiteettiä, vahvistaa resilienssikykyä".
Mietin sitä, voisinko kauhistelun lisäksi tehdä jotain. Ja totean, että voin. Voin huolehtia omistani niin hyvin kuin pystyn, ja pyytää apua, silloin kun meinaan notkahtaa. Voin kurkistaa omaa pihaani kauemmaksi, ja olla olemassa muillekin. Yksinäiset lapset ovat totta Suomessakin. Ja yksinäisten lasten vanhemmat tarvitsevat myös olkapään. Voin nostaa meteliä näistä asioista viisaasti - vaikeneminen on pahinta hyväksymistä. Turha luulla, että olisimme jotenkin irrallamme kaukana tapahtuvista ongelmista ja asioista. Ne itseasiassa tapahtuvat takapihallamme siirtyen pian paraatipaikalle, jos muutosta ei saada aikaiseksi.
Ja onhan ne vaalitkin tulossa - voin äänestää viisaasti ja tulevaisuuteen suunnaten.
Enough is enough.
Kommentit
Lähetä kommentti