huolten viemää

Tässä joku päivä sitten teimme molemmat töitä kotona, Timppa ja minä. Raahauduin aamupäivällä sitten keittämään kahvia, ja kävin viemässä joitakin papereita Timpan työhuoneeseen. Hän katsoi jotenkin pitkään ja hitaasti, ja totesi sitten, että huoli ei sovi sinun kasvoillesi. 

Ensimmäinen reaktioni oli suuhun tulleet parisuhdetta kehittävät sammakot, kuten; katso itse peiliin, hanki nuorempi, on tässä muillakin kiire ja muuta vastaavaa. Mutta, vilkaisin kuitenkin itse sinne peiliin, ja totesin, että totta. Huolta ja harmaata, syviä WTF ryppyjä kulmakarvojen välissä.

Kahvia juodessa alkoi sitten kuulustelu, siltä se ainakin aluksi tuntui. "Mikä on, miksi on, mitä pitää tehdä että se muuttuu."Huolimatta siitä, että minä olen meillä se, joka on enemmän antennipuoleen (miksikä Timppa näitä mieliala-asioita kutsuu) perehtynyt ja opiskellut ja siitä leipänikin osittain hankkinut - hän on kuitenkin se, joka saa kotona otettua asiat puheeksi. Hänellä oli hyvin napakka ote tilanteessa, ja välillä jo tuskastuin, ja tokaisin, että et kuule minua kunnolla! Hän ei siitä hätkähtänyt, vaan totesi, että kuulen ja kuuntelen, mutta en aio vyllätä tunteita nyt. Nyt mietitään välillä myös tarvittavia ratkaisuja. Ja niin ärsyttävää kuin se olikin, tilanne eteni hyvin ja sain jäsenneltyä huoliryppyni suoraksi, ja jopa joitain konkreettisia ideoita tilanteeni parantamiseksi. 

Kahvikuppi tyhjeni ja palasimme töihimme - mene nyt kirjoittamaan ne tunteesi sinne vihkoon, sain lopuksi ohjeen. (Kuljen tuo vihko mukana kaikkialla, ja kirjaan siihen mitä näen ja tunnen - eli tämä on jo lähes vitsi perheessä - mutta kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää itseäni ja elämää). 

Asiat vaativat usein sekä järjen että tunteen ihmettelyn. On turha yrittää pakottaa itseään valoisalle puolelle, jos synkkä tunneli on vielä kuljettava loppuun. Mutta, joskus voi etsiä toisenlaista reittiä. Näihin hetkiin tarvitsemme jonkun, jonka kanssa uskaltaa heittäytyä ihmettelemään - tai vaan olemaan. Tuossa omassa harmaanaama- hetkessä en olisi kestänyt keneltäkään muulta tuollaista suoraa puhetta, kuin Timpalta, joka nyt elää minun kanssa melkoisessa miinakentässä muutenkin - eli sama mistä suunnasta räjähtää. Ihmisen sydäntä käsitellessä on oltava silkkihansikkaat kädessä, ja joskus on parempi olla sorkkimatta. Kukapa meistä voi toisen puolesta sanoa, miten elämä on elettävä. Mutta sitä kyllä toivoo, ettei tarvitse yksin huoliryppyjään silitellä. 

Huoli on kummallinen asia. Se on kuin varjo, joka seuraa, ja menee edelle, jos ei pidä varaansa. Muistan oman mummoni tyylin olla huolissaan vähän kaikesta. Menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta - ja hänen syvät huokailunsa, jotka sitten riittävän huokailun jälkeen vaihtuivat hyräilyyn. Toiset ovat huolettomampia jo luonteensakin vuoksi, toiset näkevät kauhut kaikkialla. 

Tätä pohtiessa tuli myös mieleen Jeesuksen opetus kedon kukista ja taivaan linnuista.  Miksi ihmeessä hän nosti esille kukat ja linnut. Ehkä siksi, että ne ikäänkuin elävät hetkessä. Ovat kauniita vain sen takia kuin ovat kauniita. Eivät kylvä eivätkä niitä. Muistutus meidän arkeen tulee tämän Jeesuksen esimerkin kautta - ja sinne piilotetusta viestistä, että kyllä kai teidän Luoja tietää mitä te tarvitsette. Hartiat alas, luota ja ala lopultakin elää! Kuka voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta - totisesti huolet kyllä sitä lyhentää.

Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa. Ja Jumalan valtakunta on tässä ja nyt, arjessa. Kohtaamisissa, ihmisyydessä, armossa, toivossa ja totuudessa ja iankaikkisuuden ymmärtämisessä.

.

Tällä videolla laulaa ystäväni, johonka tutustuin Jerusalemissa - aikana, jolloin molemmat teimme työtä siellä Palestiinalaisalueilla, Gazassa, Ramallahissa, Nabluksessa.  Aikana, jolloin pelko oli arjessa läsnä, ja ainoa vaihtoehto oli mennä pää pystyssä eteen päin ja luottaa varjelukseen. Pelon kautta ei voi elää. Se oli ja on mottoni. Pelko vääristää tilanteita ja pienentää rohkeudelle tarkoitettua tilaa. 

Mutta on hyvin inhimillistä pelätä. Ja minä pelkään paljon, ja kaikkea. Mutta silti, en suostu elämään niin, että pelko johtaisi minua. On valittava luottamus. On valittava toivo. On valittava usko. Luottamus omiin kykyihinsä, kun on tehnyt parhaansa ja ennakoinut ja valmistautunut. Luottamus siihen, että meitä kannatellaan. Rohkeus mennä eteen päin. 

Jos joku kysyisi minulta, mistä olet itsessäsi eniten ylpeä - tällä hetkellä voisin vastata, että rohkeudesta. Olen oikeasti todella epävarma itseni kanssa,  - mutta siitä huolimatta uskallan sanoa pystyssä päin, että olen myös suunnattoman rohkea. Rohkea menemään uusiin tilanteisiin,  rohkea ottamaan riskejä, rohkea epäonnistumisen mahdollisuudesta huolimatta. 

Ja tämä siksi, että olen huomannut, että itse en pysty elämäni mittaa jatkamaan kyynäränkään vertaa. Siksi haluan valita rohkeuden ja elän kuin viimeistä päivää. 

Ps1. Sen verran kuitenkin tuosta Timpan huolipuheesta sisuunnuin, että kävin kaivamassa entistä kirkkaamman huulipunan käyttöön. Peittäköön se pahimmat harmaat ilmeet. Jos ei kerran kokonaisuus kestä katseita, korostetaan yksityiskohtia sitten!

Ps2. Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen joitakin päiviä sitten arvaamatta, mitä tämä viikko tuo tullessaan- ja nyt kun rohkenen tämän julkaista, usealla on syvät huolirypyt silmien välissä aivan uudenlaisen tilanteen takia. Korona leviää, sairastuttaa, ja aiheuttaa monia sivuoireita talouteen, kanssakäymiseen ja jokaisen arkeen. Ei ihme, että huolestuttaa. Mutta siitäkin huolimatta uskallan muistuttaa itselleni, että luota. Elä hyvin, tee parhaasi ja luota. Kuka meistä voi huolehtimalla lisätä päiviämme määrää. Ei kukaan.