Kotiäitiys vs Uraputki

Olen ollut nyt harvinaisen paljon kotona viime päivinä. Olen opintovapaalla, ja päivät täyttyvät (pitäisi täyttyä) kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Sitäkin, mutta pitkästä aikaa olen tehnyt myös sitä, mitä yleensä mieheni on hoitanut; ruokaa, pyykännyt, siivonnut, käynyt kaupassa. Työnjako on ollut tämä siitä syystä, että hän on  yleensä enemmän kotona. Toki kakarat tekevät myös paljon kotona, käskystä tai ilman.

Erään kerran tässä pyörin keittiössä, ja kysäisin sitten mieheltäni, olisiko kiva jos jäisinkin kotiin, ja olisikin aina valmista  ruokaa ja tuoretta pullaa. Kuulema ei; olisi hänen mukaan sekä vääryys mutta myös suunnatonta väkivaltaa kaikkia kohtaan. En jäänyt kyselemään tarkemmin, mitä hän tokaisullaan tarkoitti.

Olen ollut iloinen siitä, että mieheni on ymmärtänyt sen, että naisen arvoa ja asemaa ei määritä keittiössä vietetyt tunnit. Itse asiassa olen saanut tässä taannoin häädön keittiöstä, sanoilla että tee sinä sitä mitä osaat ja mistä nautit...tilanne liittyi siihen, että olin tehnyt sämpylätaikinan kohoamaan, mennyt alakertaan kirjoittamaan, ja unohtanut taikinan - nuo kohtalokkaat sanat langetti mieheni, kun raapi taikinaa kaakeleista ja joka puolelta keittiötä - mutta olipahan ainakin taikina kohonnut.

Olen ollut aina rajojen rikkoja ja perinnäissääntöjen kyseenalaistaja - milloin rajummin milloin heikommin. Uskon, että vanhemmutta, äitiyttä ja naiseutta voi toteuttaa monella tavalla hyvin. Ja mitä vanhemmaksi itse elän, huomaan, että monenlaisesta perhemallista kasvaa aivan täyspäisiä lapsia, tai on kasvamatta; siihenkin asiaan vaikuttaa niin moni juttu, että pelkkä pullanleivonta ei sitä pelasta.

Kummallista on  silti huomata aika ajoin päänsä sisällä kysymys siitä, että olenko jotenkin outo, vajaa, kun en hoida perinteisesti tätä äitiyttä, naiseutta ja vaimoutta. Miehelleni tämä ei tunnu olevan ongelma. Syvässä ovat meihin iskostetut rooliodotukset, joita myös taidamme itse vahvistaa, me naiset, omissa verkostoissamme. 

Pitkästä aikaa leivottuani tässä tällä viikolla, tyttäreni katsoi minua silmät pyöreänä ja aidosti hämmästyneenä kysyi, että oikeastiko osaat tehdä tuota! Hieman kivisti sydänalassa. Olenpahan mallintanut erilaista mallia olla äiti ja nainen. 

kuva napattu Berliinissä jossain kuppilassa

Mutta on sitä mallinnettu muuallakin. Iloisen palautteen sain rakkaalta ystävältäni Jordaniassa. Hän on oikea supernainen. Ponnistellut matkansa hyvin suljetusta yhteisöstä, vaiennetusta naisesta vaikuttajaksi. Hän raivaa esteitä yksi toisensa jälkeen, eikä anna periksi. Hänessä palava liekki on vahva, ja hän jos kuka mallintaa yhteisönsä nuorille tytöille sitä, miten nainen voi olla äiti, vaimo ja samalla yhteiskunnassa vaikuttaja, huolimatta siitä, että yhteiskunta katsoo vielä hieman mutkille tätä asiaa. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että on miettinyt sitä, että jos sinä voit, minkäkin voin! Ja miten totta se olikaan! Meille on annettu monenlaisia eväitä elämään käytettäväksi. Valinta on sinun; joko käytät ja lisäät niitä, tai alistut annettuihin malleihin, jotka tekevät sinut surulliseksi ja tukahduttavat liekkisi.
Aina kuuluu soraääniä läheltä ja kaukaa, jos tekee toisin kuin mihin on opittu. Mutta, ne äänetkin voi (joskus) muuttaa voimaksi; niin kauan kuin niitä kuuluu, on jotain mihin reakoida  ja homma on vielä kesken suvaitsevaisuuden, yhdenvertaisuuden ja ihmisyyden matkalla :)

Elämässä asioiden ei tarvitse olla joko tai. Ne voi olla useammin sekä että.