Kynnyksellä
"Ja tässä minä olen, tässä uudessa tilanteessa, ja minulla on paljon sanottavaa" - lopettaa Michelle Obama kirjansa esipuheen.
Ja samalla ajatuksella aloitan tämän matkan.
Kirjoitan tätä tekstiä aamuhämärässä Helsingin lentokentällä. Olen viime päivinä tuntenut iloa, surua ja epämääräistä kauhua odottaessani tätä matkaa, joka olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Toivon, että voin luottaa oikea-aikaisuuteen, sillä toiveet tämän matkan suhteen on suuret.
Lähden ennen kaikkea matkalle etsimään itseäni, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Kulunut vuosi on ollut täynnä kummallisia tunteita - ja tuo oma epämääräinen olo on johtunut suurilta osin siitä, että toistamiseen jouduin luopumaan itselleni hyvin tärkeästä mahdollisuudesta olla osa työtä ja tehtävää, joka on sekä palkitseva, mielekäs mutta myös rakas. Ensimmäisen kerran jätin Jordaniassa tekemämme työn kehitystyöhön kohdistuneiden leikkauksien vuoksi muutamia vuosia sitten, ja yllätys olikin suuri, kun sain jatkaa samaa työtä aina viime kevääseen asti. Nyt uudemman kerran muutokset tulivat tavalla, joka jätti paljon pohdittavaa. Kipuakin. Ja varmasti paljon mahdollisuutta oppia - kunhan sinne asti pääsee.
Koska vuosien aikana tuossa maassa sain itselleni mielekkään työn lisäksi paljon ystäviä, ovat hyvästit aina riipaisevia. Ymmärrän hyvin nuorimman lapsemme ajatusta palatessamme Suomeen, kun hän totesi ettei aio ystävystyä enää kenenkään kanssa - jäähyväiset ovat aivan liian tuskallisia. Nyt olen menossa maahan jota rakastan, ihmisten luo joista on minulle tullut siskoja ja veljiä. Mikä parasta, tämä on oma matka, reissu joka on tehtävä, jotta pääsen nykäyksen eteen päin itseni kanssa. Päivät ovat jo sovittu täyteen lounaskutsuja, kahvitteluja ja juttuhetkiä. Lisäksi mukana kulkee kynä ja vihko; tuo maa antaa paljon kirjoitettavaa ja jutunjuurta. Aion haahuilla alakaupungin metelin seassa ja istua aamukahvilla tyhjässä kahvilassa, jonne ihmiset vasta pikku hiljaa tulevat. Aion istua iltaa ystävieni kanssa ja kunnella kovaäänistä keskustelua ja musiikkia joka on edelleen minusta outoa, mutta kiehtovaa. Aion hukuttaa itseni vesipiipun savuun ja paheksua passiivista tupakointia vasta Suomessa.
Ja ennen kaikkea - aion antaa itseni olla.
Ja samalla ajatuksella aloitan tämän matkan.
Kirjoitan tätä tekstiä aamuhämärässä Helsingin lentokentällä. Olen viime päivinä tuntenut iloa, surua ja epämääräistä kauhua odottaessani tätä matkaa, joka olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Toivon, että voin luottaa oikea-aikaisuuteen, sillä toiveet tämän matkan suhteen on suuret.
Lähden ennen kaikkea matkalle etsimään itseäni, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Kulunut vuosi on ollut täynnä kummallisia tunteita - ja tuo oma epämääräinen olo on johtunut suurilta osin siitä, että toistamiseen jouduin luopumaan itselleni hyvin tärkeästä mahdollisuudesta olla osa työtä ja tehtävää, joka on sekä palkitseva, mielekäs mutta myös rakas. Ensimmäisen kerran jätin Jordaniassa tekemämme työn kehitystyöhön kohdistuneiden leikkauksien vuoksi muutamia vuosia sitten, ja yllätys olikin suuri, kun sain jatkaa samaa työtä aina viime kevääseen asti. Nyt uudemman kerran muutokset tulivat tavalla, joka jätti paljon pohdittavaa. Kipuakin. Ja varmasti paljon mahdollisuutta oppia - kunhan sinne asti pääsee.
Koska vuosien aikana tuossa maassa sain itselleni mielekkään työn lisäksi paljon ystäviä, ovat hyvästit aina riipaisevia. Ymmärrän hyvin nuorimman lapsemme ajatusta palatessamme Suomeen, kun hän totesi ettei aio ystävystyä enää kenenkään kanssa - jäähyväiset ovat aivan liian tuskallisia. Nyt olen menossa maahan jota rakastan, ihmisten luo joista on minulle tullut siskoja ja veljiä. Mikä parasta, tämä on oma matka, reissu joka on tehtävä, jotta pääsen nykäyksen eteen päin itseni kanssa. Päivät ovat jo sovittu täyteen lounaskutsuja, kahvitteluja ja juttuhetkiä. Lisäksi mukana kulkee kynä ja vihko; tuo maa antaa paljon kirjoitettavaa ja jutunjuurta. Aion haahuilla alakaupungin metelin seassa ja istua aamukahvilla tyhjässä kahvilassa, jonne ihmiset vasta pikku hiljaa tulevat. Aion istua iltaa ystävieni kanssa ja kunnella kovaäänistä keskustelua ja musiikkia joka on edelleen minusta outoa, mutta kiehtovaa. Aion hukuttaa itseni vesipiipun savuun ja paheksua passiivista tupakointia vasta Suomessa.
Ja ennen kaikkea - aion antaa itseni olla.
Kommentit
Lähetä kommentti