Paska äitienpäivä

Mieheni vei minut juomaan viiniä keskellä päivää, äitienpäivänä, sunnuntaina, kun muut perheet kulkivat viimeisen päälle pukeutuneena kohti Äitienpäivälounasta. Monen sukupolven voimin ja hymy huulilla. Minulle lasi kuplivaa viiniä oli parasta mitä se päivä pystyi tarjoamaan.

Itse olen jo useampana vuonna sanonut, että en halua isompaa showta, ja saan joka vuosi sen oman showni aikaiseksi. Odotan jotain - enkä halua mitään. Saan kakkua, kahvia, halauksia, viestejä, ja pyörin koko tuhannen päivän omien kipeiden ja ristiriitaisten tunteitteni kanssa. Jostain syystä juuri tänä päivänä, kun koko muu maailma juhlii, en keksi mitään syytä juhlaan.

Minä en ole rakenteeltani äiti - tai kuka senkään määrittelee. Kyllä, olen kivulla synnyttänyt, raskauteni loppuun asti oksentanut, odottanut, halunnut ja toivonut nämä lapset. Olen hoitanut, huoltanut, mahdollistanut, valmentanut, komentanut ja karjunut - enkä mistään hinnasta vaihtaisi tätä pois.
Olen ollut äiti, joka äitiys- ja hoitovapaalla on hoitanut lapset niin hyvin kuin nyt koulutettu terveydenhoitaja vaan pystyy (sekin vielä!) ja samalla tehnyt kaikkea muuta, opiskellut, kehittänyt ja ollut menossa ja tulossa. En ole asettunut vain kotiin.

Jonkun kerta otin puheeksi sen lasten kanssa, että minua hieman mietityttää minkälaisen kuvan olette saaneet äitiydestä. Eivät ymmärtäneet ajatustani. Onneksi. Totesivat, että olet opettanut meidät lukemaan sekä kirjoja että ihmisiä, kuuntelemaan ja ja puhumaan, sekä keskustelemaan. ( eivätkä maininneet sanallakaan siitä, että en ole opettanut ruokaa laittamaan tai leipomaan, puhumattakaan kasvimaasta). Esikoinen tosin taisi hieman vihjaista, että olen antanut mahdollisuuden oppia keittiöhommia...

Äitiys on niin paljon muuta kuin sitä madonnamaista imetyksen riemua. Ja kyllä, tiedän mistä puhun, omani ovat imeneet nahkatkin päältä, kun ne ryökäleet eivät edes pulloa suostuneet ottamaan.
Äitiyden rankkuudessa ja kivussa ei kuitenkaan ole minulla kysymys yövalvomisesta, kärttyisästä teini-ikäisestä vaan jostain ihan muusta. Omasta hauraudestani suhteessa äitiyteen.
Kannan jotain kummallista sukupolvien taakkaa siitä, mitä äitiys on ja ei ole. Puhumatonta kipua joka purskahtaa juurikin äitienpäivänä yli. Ja johonka miesraukka ja lapset ovat syyttömiä (no heidän takiaan olen äiti, -damn!)
Jostain syystä juuuri äitienpäivänä syyllisyys siitä mitä et ole, ja ihmetys siitä ,mitä olet, ryöppyää yli. Me Suomen naiset rakensimme tätä maata sodan jälkeen, ja taisimme sairastua vahvuuden tautiin. Meistä tuli toisillemme uhka, vertailukohta ja itsellemme kipupiste. Yritämme sopia muottiin,jota meille rakentaa joku muu, kuin me itse tai se joka meidät oikeasti loi.

Äitiys kaduttaa välillä. Ja se ei pätkääkään pois sulje rakkautta lapsiani kohtaan. Välillä olen niin neuvoton, toivoton ja hukassa lasteni kautta elämään tulevista asioista, että mietin, entä jos tämä oli virhe, ja minusta ei vaan ole tähän. Samalla tietäen, että siinäpähän räpistelet. 
Äitiys on myös nostanut minusta niin pimeät puolet esille, että niiden kohtaaminen on ollut kamalaa.  
Äitiys on vaatinut minut kasvamaan sellaisiin suuntiin, jonne en olisi ymmärtänyt pyytää, enkä edes päässyt ilman lapsiani. 
Äitiys on tuonut elämääni niin järkyttävän määrän riittämättömyyttä ja kauhua elämän edessä, että en löydä sanoja sitä kuvaamaan.

Äitienpäivänä aktivoituu myös ajatukset siitä, miten äitiys on minua kohdannut omassa lapsuudessani ja kasvussani. Miten suvussani naiset ovat eläneet ja mitä sieltä matkaani on tarttunut. Mistä on puhuttu ja mistä on vaiettu. Äitiys toimii vahvana peilinä suomalaisessa kansassa. 'Ja minulla ei ole mitään traumaattista tragediaa taustalla. Normaali suomalainen perhe ja hyvät vanhemmat. Ei ole mitään mihin suuntaan syyttää, eikä edes tarvitse.

Näihin ajatuksiin sopii Eeva Kilven runo:

Näin lapset rakastavat äitiään,
poikanikin minua,
ja äitejä ja lapsia yhdistää
sanoin selittämätön side
jota vastaan he kapinoivat koko ikänsä
jostain syystä.

Ehkä siksi että se side kestää kapinoinnin
ja riuhtomiset
kun kaikki muut siteet katkeavat."

Ja tuosta runosta sen verran, että ajattelen, että löydän itseni tuosta riuhtomasta, vaikka ehkäpä Eeva on tarkoittanut lasten riuhtomista. Ja kyllä, kaikesta kapinasta ja riuhtomisesta huolimatta, vai juuri siksi, olen hyvin kiitollinen tästä matkasta, joka on tehnyt minusta minut, ja lapsistani sellaiset kuin ovat. Ehkä juuri tietoisena tästä äitiyden riuhtomisesta tämä kermavaahtoinen päivä ei jaksa innostaa. Äidit ovat juhlansa ansainneet - joka päivä, niin kuin kaikki muutkin. Elämä on ihme.

Kirjoitin tällä viikolla  Fidan blogiin tekstin, https://www.fida.info/blogi/usko-toivo-rakasta/   josta yritän itselleni ottaa omaksi kohdan: "Hänkö sinut hylkäisi" Mielikuva siitä, että meidän vahvojen, itsensä kanssa hukassa olevien äitienkin nimi on Jumalan kämmenessä. Vilkaiskoon Luoja siitä aina välillä, ja lähettäköön jonkun ihmisenkelin keittämään kahvin tai tuomaan lasin viiniä.

xxxx

Ja jos Sinun perheesi kävi onnellisesti äitienpäivälounaalla, olen siitä iloinen!  Tästä tekstistä ei kannata provosoitua. Tämä on kirjoitettu kitkerään ja henkilökohtaiseen sävyyn tietoisena, että elämä kohtelee meitä monella tavalla. Kaikesta voi vetää herneen nenään. Älä tästä tekstistä vedä - ei ole sen arvoista. Jokainen meistä kulkee oman tiensä saman auringon paistaessa ja toisaalta joutuen välillä kulkemaan varjopuolta.

ps. Todennäköisesti nyt haen kilon irtokarkkeja ja vedän vielä överit. Ehkä tästäkin äitienpäivästä selvitään taas arkeen.