Kidnappaukset kylvävät kauhua

Vahva mielikuva Kongon tilanteesta on kidnappaukset. Ennen ensimmäistä matkaa kesällä pelko sieppauksista oli epämääräinen ja outo. Sen matkan luonne oli erilainen, ja liikuimme eri paikoissa ja eri tavalla kuin nyt. Tällä kertaa matka suuntautui alueille, jossa sieppaukset ovat arkea. Lähes jokaisella oli joko oma kokemus, tai perhepiirissä muisto siitä, että joku oli kidnapattu ja vapautettu lunnaita vastaan. 

Juttelin asiasta Lemeran pastori Mbozin kanssa, ja hän kertoi tilanteesta vuoristossa ja tasankoalueella. Pastorin mukaan nuoret työttömät miehet ovat keksineet sieppaukset tulon lähteeksi. Samalla he kylvävät pelkoa ja estävät ihmisiä elämään normaalisti. Hän kertoi, että on tavannut itsekin näitä ryhmiä, he ovat heidän heimokieltä puhuvia nuoria poikia, jotka ovat jääneet viidakkoon asumaan. Pastori kertoo, että on käynyt poikia jututtamassa, ja pyytänyt heitä palaamaan takaisin vanhempien luo. Poikien viesti on ollut selvä; miksi palaisi, kun ruoka on loppu. Tällä tavalla saa nopeaa rahaa. Pastori kertoo joku aika sitten tapahtuneesta tilanteesta, jossa yksi seurakuntalainen oli siepattu. Pastori oli lähtenyt etsimään, ja kidnapattu oli vapautettu ilman lunnaita. Kuitenkin tilanteet ovat yleensä uhkaavia, sillä nuoret ovat huumeissa ja arvaamattomia. Lisäksi heillä on aseita, jotka ovat joko saaneet tai varastaneet. 

Keskustelimme siitä, miten tämä pahan kierre voidaan katkaista. Pastori sanoi, että kongolaisten on itse ymmärrettävä, että tällainen ei voi jatkua. Lisäksi hän sanoo, että seurakunnan ja muiden yhteisöjen pitää tukea nuoria ja auttaa takaisin yhteiskuntaan. Lisäksi valtion on puututtava nuorison tilanteeseen, ja nuorisotyöttömyyteen. 

Eipä taida kovin nopeita konsteja löytyä tähän ongelmaan, joka on tosi monimutkainen. Tarvitaan monentasoista väliinväliin tuloa, että lasten ja nuorten tulevaisuus muuttuu. Lisäksi ulkoa päin tulevat nuoria riistävät toimet on saatava loppumaan. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Onneksi jotain valoisaakin näin tällä matkalla: 

Nuoria nauravaisia miehiä istuu aidan päällä ja yksi heistä kertoo ryhmän tarinaa. Noin 17 nuorta aikuista, tyttöjä ja poikia alkoi pohtimaan mitä tehdä, kun Lemeran sairaalan ympäristö näytti niin sotkuiselta ja hoitamattomalta. He menivät ylilääkärin puheille, ja kertoivat halustaan auttaa. Sairaalan johto suhtautui heihin alkuun epäilevästi, mutta nuoret painottivat sitä, että eivät halua palkkaa, vaan tekevät silkasta auttamisen ilosta. Nuoret aloittivat sairaalan pihatyöt, leikkasivat nurmikot ja siistivät kulkuväylät. Heidän vapaaehtoistyö on laajentunut myös sairaalan pihapiirin ulkopuolelle. He käyvät auttamassa kylän vanhusten luona, esimerkiksi korjaamalla kattoja. Näillä nuorilla näyttäisi olevan hyvä ja toimelias ote myös elämänhallintaan ja tulevaisuuden suhteen. Se, miksi yksi lähtee viidakkoon ryöstelemään ja toinen jää leikkaamaan sairaalan nurmikkoa, onkin mielenkiintoinen kysymys. Periaatteessa hyvin samanlaisista oloista nousevia nuoria, mutta jotain sisällä täytyy olla erilaista.