Lemeran kylän raittia kulkiessa on joka solullaan Afrikassa. Värit, tuoksut, äänet tulvivat joka puolelta, ihmiset pysähtyvät tervehtimään ja joka hetki eletään tässä ja nyt. Talot reunustavat kylän katuja ja pienet putiikit aukovat oviaan. Kanat hyppivät kaakattaen kulkijoiden tieltä, ja lapset parveilevat ympärillä. Ainakin tiedän olevani eri värinen. Lasten into on valloittavaa, mutta pidemmän päälle myös melkoisen rasittavaa - varsinkin kun kielitaito rajoittuu tervehdykseen ja nimen kysymiseen. Laaksossa vehreys lisääntyy ja pienet peltotilkut tuottavat kaikkea mitä keksii vain istuttaa. Suloinen pieni kylä. Jonka sylissä elää suru. Köyhyys, kuolema ja toivottomuus ovat läsnä, ja myös nuorten katseista voi lukea sen, että elämän merkitys on hukassa. Tämän matkan aikana olen sekä paljon miettinyt, mutta myös jutellut eri ihmisten kanssa siitä, mikä tuo todellisen muutoksen tällaiseen pitkäkestoiseen kriisiin, apatiaan ja köyhyyteen. Ulkoa sitä ei voi pelkästään rakentaa - muutoksen juuret on kaivettava syvälle kongolaisten sydämeen kongolaisella tavalla.
Tämä täti nauroi, että nytpä pääsen kerrankin matkalle oikein Eurooppaan asti. Kuvan muodossa.
Tämä täti oli viemässä puita kirkoon kolehtiin.
Ja tältä kävelyretkeltä palattua keittiössä odotti yllätys. Melkoista lähi- ja luomuruokaa....
Kommentit
Lähetä kommentti