Lounas Rauhannobelistin kotona

Elämäni toinen Kongon reissu alkoi oikeastaan jo pian edellisen jälkeen. Olin tutustunut Mirja ja Veikko Reinikaiseen viime vuoden joulukuussa, kun matkasimme rauhannobelisti Mukwegen juhliin Tukholmaan. Sen jälkeen olemme pitäneet yhteyttä sekä ystävyyden, mutta myös työn merkeissä. Reinikaisten elämäntarina pysäyttää. Sitä on vaikea kuvailla, niin monivaiheinen, mielenkiintoinen ja hurmaava se on. Reinikaset ovat eläneet kongolaisten sydämen sykettä vuosikymmenien ajan. Tehden työtä, palvellen, iloiten, opettaen ja oppien. Veikko ansioituneena kirurgina ja Mirja rohkeana taistelijana naisten ja perheiden asioissa. Heidän tarinansa ansaitsee tulla julki- ja siksi onkin ilo kertoa, että pian ilmestyy kirja, joka kertoo heidän rakkaasta Kongosta, arjesta ja juhlasta.

Mutta, tähän matkaan. Sain suuren kunnian ja lahjan, kun minua pyydettiin Reinikaisten jäähyväismatkalle laukun kantajaksi. Mirja ja Veikko halusivat käydä vielä kerran tapaamassa rakkaita ystäviä, työtovereita ja painaa sielunsa syövereihin Kongon kauniit maisemat, joissa he kulkivat nuorena perheenä ja myöhemmin lasten lähdettyä maailmalle palasivat työskentelemään kahden.

Matkaa suunniteltiin suurella mielenkiinnolla, ja tähän matkaan liittyy vahvasti myös oma työni.

Matkaa edeltävänä iltana tunnelma oli tunteikas, hilpeäkin. Pitkän lennon aikana luin vielä kerran Mirjan kirjoittaman kirjan käsikirjoituksen, joka pian lähtee painoon. Jännitys sen kuin tiivistyi. Ruandassa vietetyn yön jälkeen lensimme lähelle Kongon rajaa, jossa meitä olivat ystävät jo vastassa. Kuumeenmittaus, käsien desinfiointi, viisumien tarkistus ja kuoppaista tietä kohti Bukavua.

Tällä matkalla majoitumme lähetysasemilla, joissa Kongossa työskennelleet lähetystyöntekijät asuivat. Nyt näissä asuu lähinnä vieraita ja muutama ulkomaalainen. Kongossa ei juuri länsimaalaisia näy, maan levottoman tilanteenkin takia.

Hetki lepoa, asettuminen ja lähdimme ensiksi tapaamaan Reinikaisten rakasta ystäväperhettä. Reinikaisten työskennellessä Lemeran vuoristosairaalassa, sinne tuli työskentelemään nuori lääkäri Denis Mukwege. Vuosien yhteistyön aikana leikkaussalissa tehtiin lukuisia leikkauksia - ja Mukwege onkin todennut, että Veikko on ollut hänen oppi-isänsä. Mirja ja Veikko ja Denis ja hänen vaimonsa Madeleine ystävystyivät ja jakoivat arkea yhdessä.

Kuuluisan Panzin sairaalan portti. Turvatoimet ovat melkoiset. Potilasvirta on jatkuva. Sairaala on yleissairaala, mutta erikoistunut sotavammoihin - erityisesti raiskattujen naisten ja lasten hoitoon ja kuntoutukseen.

Kuva Hannu Happonen

Ebola, tuo viheliäinen tappaja. Kloorivettä käsille joka kulmalla.

Panzin sairaalan porttien sisällä oli tuttavia; työtovereita, entisiä potilaita tai muuten vaan Reinikaisten työstä kuulleita. Jokainen halusi kiittää ja tervehtiä.

Ja sitten näiden ystävien tapaaminen. Naurua, liikutusta, halauksia  - ihmetystä jälleennäkemisen riemusta!

Panzin ensimmäinen potilas Mapatano. Veikko leikkasi hänet vanhassa huvilassa, ennen kuin Panzin sairaala oli olemassa. Mapatano oli pahoin loukkaantunut, ja hänen selviämismahdollisuudet eivät olleet suuret. Veikko kertoi, että leikkausta varten välineet steriloitiin kattilassa keittämällä, kun muita sterilointivälineitä ei vielä ollut. Sitä riemua kun he tapasivat 20 vuoden jälkeen! Mapatano sanoi pois lähtiessään, että hän kulkee nyt potilashuoneissa rohkaisemassa muita  - ihmeitä tapahtuu ja toivoa on!

Kuva Hannu Happonen

Suomen terveiset ja tuliaiset; Mirjan leipoma kakku Mukwegelle ja Vihreitä kuulia.

Tämä on melkein liian suloinen hetki - nämä ystävykset katselivat vanhoja valokuvia ja muistoja ja tarinoita riitti!

Kuva Hannu Happonen

Välillä käytiin läpi myös Mirjan kirjan tekstejä, ja Denis Mukwege katsoi myös tekstejä läpi. Hän on luonnollisesti mukana kirjan tarinassa, koska on ollut niin merkittävä osa Reinikaisten Kongon taivalta.

Lounashetki Denis ja Madeleine Mukwegen kotona. Tässä nauroimme kippurassa, kun he leikkasivat Mirjan leipomaa kakkua. Kakkuun liittyy myös mainio muisto Mirjan ja Mukwegen keskustelusta, joka on myös kirjassa!
Lounaalla istuimme Nobelin rauhanpalkinnon saajan  kanssa samassa pöydässä hänen tarjoillessa meille rouva Mukwegen valmistamia ruokia. Tunnelma oli leppoisa ja keskustelut kulkivat muistoissa ja Kongon tämän hetken tilanteessa. Lääkäri Mukwegella oli vastaanotto kesken - hän edelleen tekee potilastyötä sairaalassa, jonka johtaja hän myös on, ja sen lisäksi kiertää maailmalla puhumassa raiskattujen ja runneltujen naisten tilanteesta; aiheesta, josta hän myös sai Nobelin palkinnon. Huolimatta lukuisista potilaista, jotka odottivat häntä lounastunnilta kotiin, hän oli läsnä ja silminnähden iloitsi ystäviensä vierailusta.

Kuva Hannu Happonen

Todettakoon jälleen kerran, että naisten kesken on helppoa löytää yhteinen sävel. 

Kuva Hannu Happonen

Palataan vielä vierailun alkuun. Mukwege totesi, että tämä talo on taistelijoiden talo. Reinikaiset asuivat samassa talossa ennen Mukwegen perhettä. Taistelijoiden, jotka eivät anna periksi, vaan uskovat siihen että toivoa on, ja Jumalan antama kutsu kestää. Hän myös jakoi kauniita muistoja siitä, miten todella haastavien tilanteiden jälkeen Reinikaiset sitoutuivat edelleen olemaan Kongon kansan keskuudessa. Hän totesi sen olleen suuri rukousvastaus, ja arvostettava teko.