Korona sekoitti keittiön


Nuorin lapsista istuu ruokapöydässä ja katsoo minua hyvin epäluuloisesti, ehkä epätoivoisestikin, ja huolissaan.
- mikä sinuun on mennyt, tämä on jo ties kuinka mones päivä peräkkäin että sinä laitat oikeaa ruokaa, jota pystyy jopa syömään. Tähän asti hernekeiton lämmityskin on ollut liian haastavaa...



Ei ole uutinen, että minä en ole viihtynyt keittiössä. Lapset eivät ole nälkään meillä kuolleet minun ollessa kokkausvuorossa (vain ja ainoastaan jos Isäntä on ollut poissa kotoa), mutta mitään hinkua minulla ei keittiöön ole ollut. Ja tätä vielä vahvistaa se, että Timppa kuulema tykkää kokeilla reseptejä, ja hänen mukaansa ruokaa pitää rakastaa sieltä valmistusprosessista asti. Niin. (tosin on hän sanonut senkin, että nälkä laittaa tekemään epätoivoisiakin asioita). 



Mutta nyt, Korona tuli ja muutti tämänkin arjen rutiinin. Olen tehnyt nyt maaliskuun alusta asti etätöitä, eli ollut kotona. Tähän astihan olen viikottain ollut Helsingissä töissä, ja pitkillä työmatkoilla muutenkin - eli ruokahuolto luontevastikin on siirtynyt muille kuin minulle. Timpan työmäärä on lisääntynyt hurjasti tilanteen takia, ja siksi olen yrittänyt ottaa enemmän roolian näissä kotihommissa. 

Jonain suhteellisen tylsänä iltana selailin Instaa, ja sieltä hyppäsi esille Hulinaa hellalla - postaukset. Kiinnostuin ensin kuvien takia, mutta sitten myös huomasin, että reseptit olivat selkeät, raaka-aineita ei liikaa, ja uskaltauduin kokeilemaan. Ja nyt olen viikko tolkulla kokannut päivittäin ruokaa, joka tulee myös syötyä. Vihaan kaupallakäyntiä, ja siksikin on ollut näppärää suunnitella viikon ruuat etukäteen, ja käyttää koronaa syynä siihen, että kaupalla käydään harvoin. Hulinaa Hellalla - reseptit tarjoavat myös mahdollisuuden onnistua silloin, kun hellan äärellä on henkilö, joka ei todellakaan jaksa nysvätä eri työvaiheiden kanssa, pilkkoa, kuullottaa, hämmentää, maustaa  jne. Nopeita, selkeitä ja varmoja ruokia. 



Kiinnostuin tästä Hulina-touhusta sen verran, että jututin myös taustalla häärääviä kokkia. Ja olisihan se pitänyt arvata, että hengenheimolaisia löytyy! Hulinat ovat sieltä mistä minäkin, Savosta!

Hulinoiden takana on Roosa ja Katri, molemmat Iisalmessa Prismassa töissä. Ja töissä ystävystyy! Molemmat ovat intohimoisia leipojia ja ruuanlaittajia (no, tässä kohtaa tiemme eroavat - en koe intohimoa näitä hommia kohtaan) Yhteen ääneen molemmat kertovat, että ruoka on rakkaus, terapiahetki  - ja syöminen on parasta! (no, minun mindfullneshetket edelleen löytyy muualta kuin keittiöstä, mutta jos oikein pinnistelen, on myönnettävä, että onhan se jollain lailla rauhoittavaa ja ajatuksia nollaavaa - sipulin pilkkominen ja sen ääressä kyynelten valuttaminen)
Hulinoiden touhu kuulostaa kyllä kivalta - he testaavat reseptit kotonaan ja sitten maistelevat niitä yhdessä.  

Tumpelokokille heiltä irtoaa reseptien lisäksi rohkaisun sana - tumpelostakin voi kuoriutua moniosaaja, kokelun ja epäonnistumien kautta. (tässä kohtaa palautan mieleenne ensimmäisen kuvan tässä postauksessa - matka on pitkä) Laadukkaat ruoka-aineet he nostavat yhdeksi ratkaisevaksi tekijäksi. 

Hulinoiden kanssa rupattelu on ollut hauskaa. Kukapa olisi uskonut, etät minä, jonka seurauslistoilla on yleensä ollut vain kirjallisuus, kirjoittaminen ja ihmisoikeudet, alkaakin seuraamaan kokkipalstaa. Ehkä meidän pitää Hulinoiden kanssa tehdä joku instalive - Tumpelo ja Hulinat kohtaavat keittiössä! 
Ja jatkossakin toivon edelleen Hulinoiden resepteiltä selkeyttä ja nopeutta. Kotimaisista tuotteista tehtäviä ruokia. Ja edelleenkin hyppään yli niiden reseptien, joissa näperrellään ja vietetään tunti tolkulla keittiössä - äiti leipoo hyräellen- tunnarilla varustettuna. Nope - tämä äiti mieluummin hyräilee metsälenkillä tai kirjapinon vieressä. 

Ja miksikö tästä kirjoitin nyt tähän blogiin - no siksi, että minusta on mielenkiintoista huomata, miten eri elämäntilanteet ja olosuhteet iskevät meille mahdollisuuksia ja haasteita. En todellakaan olisi muuten edes katsonut hellan ja pannujen suuntaan, jos tämä koronaelämä ei olisi siihen suorastaan pakottanut - vai olisiko se kutsunut. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lemeran pieni kylä

Sieluun tuulee

life matters