Kaukana kotoa
Jordania on ollut läheltä ja kaukaa tulevien pakolaisten suoja vuosikymmeniä. Viime aikojen levottomuudet ovat tuoneet maahan asukkaita niin Syyriasta kuin Sudanistakin. Miljoonia ihmisiä suojeleva maa on kovilla kun omat voimavarat ja tykötarpeet ovat niukat. Kansainväliset järjestöt auttavat aikansa, ja kriisien pitkittyessä lähteävä vähiin äänin (tai rahoin).
Sää oli tänä aamuna harmaa ja satoi kovasti. Kadut tulvivat ja ihmiset kietoivat kaulaliinansa yhä ylemmäksi kasvojen ympärille. Ajoimme kohti pohjoista, Mafrakin kaupunkia, jossa tällä hetkellä on kuulemani mukaan enemmän syyrialaisia kuin jordanialaisia. Olin kotikäyntiryhmän mukana, saman, jonka kanssa heti syyrian sodan ja sitä kautta pakolaisvirran alettua aloitimme käymään pakolaisten luona. Olot eivät ole juuri niistä ajoista muuttuneet. Asunnot olivat jäätävän kylmiä, ainoana lämmönlähteenä pieni kaasutuli, jolla keitettiin teetä. Ihmisten toivo kotiinpaluusta hiipuu, ja suru kasvoilla syvenee. Toiset perheet saavat pidettyä kiinni elämästä paremmin, lähettävät lapsensa koulua korvaaviin kerhoihin ja kutsuvat naapurit kylään. Naiset ovat joutuneet ottamaan ison roolin toimiessaan usein perheen päänä puolisoiden kuoltua sodassa tai hävittyä kuulumattomiin. Rankkaa, niin rankkaa.
Tämän päivän aikana mietin kovasti resilienssiä, sitä sietokykyä, mikä meissä on jokaisessa erilainen johtuen taustastamme ja muutenkin elämästämme. Toiset porskuttavat, kaatuvat ja nousevat. Ihmiset, joilla tämä sietokyky on vahva, näkevät yleensä elämässä enemmän toivoa ja positiivisuutta. Huolimatta selviytymistaistelusta elämä tarjoaa hänelle mahdollisuuksia, ja hän ei näe itseään uhrina, vaan selviäjänä. Tänään join teetä muutaman tällaisen sankarin kanssa. Heillä oli pilke silmäkulmassa, ja he kertoivat unelmistaan. Perheessä, jossa apatia ja epätoivo oli vallalla, meillä jokaisella oli hankala olla. On vaikea lohduttaa, kun suru ja ikävä musertaa. Mikä tuo toivon, kun tulevaisuutta ei näe, mikä korjaa sydämet, jotka särkyvät yhä uudelleen.
Näiden sotaa paenneiden joukosta on onneksi noussut muutama urhea ja sitkeä nainen, jotka nyt vierailevat kaikista uupuneimpien luona. Eräs näistä lämminsydämisistä kiteytti hyvin sanoessaan, että oma kipu unohtuu, kun saa olla toiselle hyvä ja avuksi.
Sää oli tänä aamuna harmaa ja satoi kovasti. Kadut tulvivat ja ihmiset kietoivat kaulaliinansa yhä ylemmäksi kasvojen ympärille. Ajoimme kohti pohjoista, Mafrakin kaupunkia, jossa tällä hetkellä on kuulemani mukaan enemmän syyrialaisia kuin jordanialaisia. Olin kotikäyntiryhmän mukana, saman, jonka kanssa heti syyrian sodan ja sitä kautta pakolaisvirran alettua aloitimme käymään pakolaisten luona. Olot eivät ole juuri niistä ajoista muuttuneet. Asunnot olivat jäätävän kylmiä, ainoana lämmönlähteenä pieni kaasutuli, jolla keitettiin teetä. Ihmisten toivo kotiinpaluusta hiipuu, ja suru kasvoilla syvenee. Toiset perheet saavat pidettyä kiinni elämästä paremmin, lähettävät lapsensa koulua korvaaviin kerhoihin ja kutsuvat naapurit kylään. Naiset ovat joutuneet ottamaan ison roolin toimiessaan usein perheen päänä puolisoiden kuoltua sodassa tai hävittyä kuulumattomiin. Rankkaa, niin rankkaa.
Tämän päivän aikana mietin kovasti resilienssiä, sitä sietokykyä, mikä meissä on jokaisessa erilainen johtuen taustastamme ja muutenkin elämästämme. Toiset porskuttavat, kaatuvat ja nousevat. Ihmiset, joilla tämä sietokyky on vahva, näkevät yleensä elämässä enemmän toivoa ja positiivisuutta. Huolimatta selviytymistaistelusta elämä tarjoaa hänelle mahdollisuuksia, ja hän ei näe itseään uhrina, vaan selviäjänä. Tänään join teetä muutaman tällaisen sankarin kanssa. Heillä oli pilke silmäkulmassa, ja he kertoivat unelmistaan. Perheessä, jossa apatia ja epätoivo oli vallalla, meillä jokaisella oli hankala olla. On vaikea lohduttaa, kun suru ja ikävä musertaa. Mikä tuo toivon, kun tulevaisuutta ei näe, mikä korjaa sydämet, jotka särkyvät yhä uudelleen.
Näiden sotaa paenneiden joukosta on onneksi noussut muutama urhea ja sitkeä nainen, jotka nyt vierailevat kaikista uupuneimpien luona. Eräs näistä lämminsydämisistä kiteytti hyvin sanoessaan, että oma kipu unohtuu, kun saa olla toiselle hyvä ja avuksi.
Kommentit
Lähetä kommentti