Lähi-idän kotiorjat

Katsoin Yle Areenasta dokumentin, Lähi-idän kotiorjat. Siinä kuvattiin Jordaniassa ja Libanonissa toimivaa kotiapulaisten välitystoimistoa sekä kenialaisen apulaisen kohtaloa. Lisäksi kenialaista aktivistiä, joka pyrki vaikuttamaan tähän kotiapulaisvärväykseen.
Dokumentti oli ällöttävä, pysäyttävä ja raivostuttava. Katso jos uskallat.

Dokumentti toi muistutuksen kysynnän ja tarjonnan laista. Ihmisen häikäilemättömyydestä. Köyhyyden ja työttömyyden seurakuksista. Olin oksentaa välittäjän ylimielisen asenteen vuoksi. Hän ilme värähtämättä totesi kameralle, että ei mikään tässä maailmassa muutu, olen vahvempi ja minulla on oikeus. Ja se pisti jälleen kerran miettimään sitä, että minkä verran voi vaatia muutosta, jos kaikki rakenteet ja toimintamallit tukevat tätä epäreiluutta. Kaikki tuntuivat luikertavan vastuusta pois, ja hinnan maksoi tässä dokumentissa kenialainen köyhä perhe.
Kaksi kotiapulaisen ruumista viikossa lähtee  näistä maista takaisin kotimaahan. Mieletön määrä rahaa pyörii tässä apulaisbisneksessä.

Asuessamme Jordaniassa meillä oli asumassa Elsa, meidän kotiapulainen. Hän piti huolta lapsistamme, ja kodista. Hän opetti lapsille pahimman mahdollisen ruman sanan omalla kielellään, joka tarkoitti hevosta...Hän pelasi lasten kanssa miljoona tuntia Monopolia ja nauraa rätkätti lasten kanssa. Hän leipoi suomalaista pullaa, ja piti madamen kaapit siistinä. Hänelle maksettiin palkka ja hänellä oli oma asunto. Hän kutsui meidät kylään ja toi meille ystävänsä. Arvelen, että hänen elämänsä oli ihan siedettävää, näin hän ainakin kertoi.  Mutta, hän oli lähtenyt omasta kotimaastaan Lähi-itään ruokkiakseen sisaruksensa ja vanhan isänsä. Hänen koulut jäivät sen takia kesken. Hän totesi, että ainut vaihtoehto pitää perhettä hengissä, on hänen työskentely ulkomailla. Kotimaassa hänellä ei töitä ole. Välillä mietin, mihin kohtaan itse asetumme tässä kuviossa. Suojelemmeko vai pidämmekö yllä jotain, jota emme oikein itsekään tunnista.

Tiesin, näin ja paljon myös Elsalta kuulin sitä, minkälaista hänen ystävillään on perheissä. Elsa auttoi useaa heistä salaa. Erään kerran hän salakuljetti yhdelle naiselle puhelimen ottaen siinä valtavan suuren riskin itsekin.  Hän kertoi surullisia tarinoita niistä naisista, jotka olivat yrittäneet karata väkivallan ja kaikenlaisen kaltoinkohtelun takia.  Kiinni jäätyään nämä naiset heitettiin vankilaan, jonka olot olivat kehnot. Siellä naiset odottivat kyytiä kotimaahan, joka tuli jos tuli, yleensä vuosien päästä. Vierailin joskus näissä naisvankiloissa, ja naisten ilmeet jäivät lähtemättömästi mieleeni. Yritimme jutella lasiseinän läpi puhelimen kautta (ihan kuin jenkkileffoissa), ja harvoin on niin sanaton olo.

Joskus sitä miettii, mikä on ihmisen sietokyvyn raja, ja mikä oikeudenmukaisuuden salaisuus. Millä teoilla olemme osallistumassa epäoikeudenmukaiseen toimintaan. Kuka on se rohkea joka viheltää pelin poikki, kun vääryyttä tapahtuu. Onko vaihtoehtona vain tulipalojen sammutus, vai saadaanko todellista muutosta aikaan.

"voit katsoa toiseen suuntaan, mutta et voi sanoa ettet tiedä" William Wilberforce











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lemeran pieni kylä

Sieluun tuulee

Kohtaamisia 2