Vihaatko sinä minua?
Hän ei kysynyt näitä sanoja suoraan. Huomasin hänet jo Ammanin lentokentällä, kun odotimme konetta lähteväksi kohti Eurooppaa. Hänen pieni poikansa ja puhelias tyttönsä kulkivat edelläni, ja joku tuossa perheessä oli niin suloista. Isä katsoi tyttöään kauniisti, ja jaksoi vastailla miljooniin kysymyksiin. Hän, nuori äiti yritti pitää vilkasta pikkupoikaa aloillaan.
Matka alkoi, ja unohdin heidät. Kunnes tuntien jälkeen yllätyksekseni näin heidät Amsterdamin kentällä odottamassa jatkolentoa Suomeen. Katseemme kohtasivat, ja aloitimme jutustella. Hän kertoi, että olivat matkalla Suomeen, jossa olivat asuneet nyt muutaman vuoden. Isä oli mennyt edeltä, äiti lapsineen seurannut perässä. Asiat olivat nyt paremmin, turvapaikka sodan melskeestä oli löytynyt. Lapset olivat hoidossa ja koulussa, ja oppivat kieltä huimaa vauhtia, ja alkoivat unohtaa kotimaassaan näkemänsä kauheudet. Suomi oli kaunis ja rauhallinen. Nyt he olivat päässeet pitkästä aikaa käymään sukulaisten luona, jotka olivat turvaa etsimässä Jordaniassa, niin kuin niin moni muukin Jordanian lähialueella asuva.
Loma oli ollut ihana, tuttua ruokaa, tuttuja ihmisiä, tuttu kieli ja tavat.
Käväisin välillä kahvilla, ja palatessani istahdin hänen viereensä uudelleen. Hän kysyi syytä minun matkalleni. Ja katsoi sitten tiukasti silmiin, ja kysyi, vihaavatko kaikki suomalaiset arabeja. Mielessäni kulki viime aikojen uutiset Oulusta, lapsiin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallastsa, maahanmuuttajien tuomasta levottomuudesta, vihapuheesta ja kukkahattutädeistä, suvakeista ja kaiken muuttumisesta.
Totesin hänelle, että Suomi ei ole ilmeisesti oikein tottunut vieraisiin. Olemme olleet pitkään hyvin suljettu, suomalainen maa, tai niin ainakin uskottelemme itsellemme. Nyt olemme uuden edessä, ja jos yksi ihminen tekee virheen, se valitettavasti heilauttaa mielipiteitä nopeasti. Emme oikein ole tienneet miten toimia ja tehdä. Yritin kuljetella keskustelua neutraalina, enkä tiennyt miten sanani asetella. Mutta hän tiesi. Hän sanoi, että me vihaamme väärintekijöitä. Vihaamme sitä, että yksi ihminen toimii väärin, ja se leimaa kaikki. Mutta vihaamme myös sotaa, ja sitä, että emme saa olla kotona.
Kysyin onko hänellä ystäviä, ja hän totesi että yksi. Mutta ei yhtään suomalaista, yksi hänen omasta maastaan tullut. Oikeutetusti hän kysyi pyyhkien kyyneleitä, että miten hän voisi oppia miten asua uudessa maassa, ja puhua kieltä, jos hänellä ei ole ketään joka auttaisi.
Halasimme toisiamme hyvästiksi, ja minä mietin, että yksinäisten laulujen maa Suomi, on uuden edessä. Suljetut ovet lisäävät vihaa, avoimet ovet lisäävät haasteita ja haavoittumista, mutta oikein avattuna ne voivat mahdollistaa uutta yhteyttä, jota ilman ei ole mahdollisuutta pärjätä. Viisautta, avoimuutta ja keskustelua se vaatii, mutta myös lujuutta- ei kaiken hyväksymistä eikä omien arvojen hukkaamista. Mutta ennen kaikkea se vaatii halua kohdata ja tulla kohdatuksi.
Matka alkoi, ja unohdin heidät. Kunnes tuntien jälkeen yllätyksekseni näin heidät Amsterdamin kentällä odottamassa jatkolentoa Suomeen. Katseemme kohtasivat, ja aloitimme jutustella. Hän kertoi, että olivat matkalla Suomeen, jossa olivat asuneet nyt muutaman vuoden. Isä oli mennyt edeltä, äiti lapsineen seurannut perässä. Asiat olivat nyt paremmin, turvapaikka sodan melskeestä oli löytynyt. Lapset olivat hoidossa ja koulussa, ja oppivat kieltä huimaa vauhtia, ja alkoivat unohtaa kotimaassaan näkemänsä kauheudet. Suomi oli kaunis ja rauhallinen. Nyt he olivat päässeet pitkästä aikaa käymään sukulaisten luona, jotka olivat turvaa etsimässä Jordaniassa, niin kuin niin moni muukin Jordanian lähialueella asuva.
Loma oli ollut ihana, tuttua ruokaa, tuttuja ihmisiä, tuttu kieli ja tavat.
Käväisin välillä kahvilla, ja palatessani istahdin hänen viereensä uudelleen. Hän kysyi syytä minun matkalleni. Ja katsoi sitten tiukasti silmiin, ja kysyi, vihaavatko kaikki suomalaiset arabeja. Mielessäni kulki viime aikojen uutiset Oulusta, lapsiin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallastsa, maahanmuuttajien tuomasta levottomuudesta, vihapuheesta ja kukkahattutädeistä, suvakeista ja kaiken muuttumisesta.
Totesin hänelle, että Suomi ei ole ilmeisesti oikein tottunut vieraisiin. Olemme olleet pitkään hyvin suljettu, suomalainen maa, tai niin ainakin uskottelemme itsellemme. Nyt olemme uuden edessä, ja jos yksi ihminen tekee virheen, se valitettavasti heilauttaa mielipiteitä nopeasti. Emme oikein ole tienneet miten toimia ja tehdä. Yritin kuljetella keskustelua neutraalina, enkä tiennyt miten sanani asetella. Mutta hän tiesi. Hän sanoi, että me vihaamme väärintekijöitä. Vihaamme sitä, että yksi ihminen toimii väärin, ja se leimaa kaikki. Mutta vihaamme myös sotaa, ja sitä, että emme saa olla kotona.
Kysyin onko hänellä ystäviä, ja hän totesi että yksi. Mutta ei yhtään suomalaista, yksi hänen omasta maastaan tullut. Oikeutetusti hän kysyi pyyhkien kyyneleitä, että miten hän voisi oppia miten asua uudessa maassa, ja puhua kieltä, jos hänellä ei ole ketään joka auttaisi.
Halasimme toisiamme hyvästiksi, ja minä mietin, että yksinäisten laulujen maa Suomi, on uuden edessä. Suljetut ovet lisäävät vihaa, avoimet ovet lisäävät haasteita ja haavoittumista, mutta oikein avattuna ne voivat mahdollistaa uutta yhteyttä, jota ilman ei ole mahdollisuutta pärjätä. Viisautta, avoimuutta ja keskustelua se vaatii, mutta myös lujuutta- ei kaiken hyväksymistä eikä omien arvojen hukkaamista. Mutta ennen kaikkea se vaatii halua kohdata ja tulla kohdatuksi.
Kommentit
Lähetä kommentti