Vanhushuoltoa, sotketaan nyt tähänkin meteliin oma ääni.

On jännä seurata miten media taustavoimineen nostaa asioita esille. Vielä hetki sitten arveltiin, että vaalit täyttyvät ilmastoaiheilla tai maahanmuuttoöhinällä - nyt näyttääkin siltä, että vanhustenhuolto nousee kuumaksi aiheeksi. Ja ihan syystäkin. Tosin, onhan tässä vielä aikaa jollekin uudellekin aiheelle.
Se, mikä näitä teemoja milloinkin esiin nostattaa, on sitten toinen kysymys. Mitä niin suurta on piilossa, että sen esilletulo pitää estää, ja nostaa käsittelyyn asia, joka on ollut vuosia jo tiedossa, samanlainen, ja silti siihen ei juuri reakoida; niin kuin nyt vaikka tämä vanhustenhuolto Suomessa. Vai, tuleeko tässä vaan vainoharhaiseksi luullessaan, että taustavoimat liikuttavat näitäkin pelinappuloita suuren  yleisön ihmeteltäväksi.

Ei tämä vanhustenhoidon ja huolenpidon puutteet ole tämän vuoden asia. Hoitoalalla työskentelevät ja vanhusten omaiset ovat tämän tienneet jo pidempään, että vanhusten hoitoon tulisi satsata enemmän rahaa, aikaa ja välittämistä. Oma ensimmäinen harjoittelupaikka ja kesätyöni oli vanhusten huollossa. Olin 17vuotias, vuoden opiskellut hoitoalaa. Ja ihmettelin sitä, miten hoitajat kertoivat olleensa samalla alalla hoitamassa vanhuksia vuosikausia, jopa kymmeniä. Mietin, kuinka ihmeessä he jaksoivat! Ja tällä hetkellä mietin sitä vielä enemmän - ja arvostan heitä, jotka sitä tekevät. Mutta arvostuksella ei elä.

Toisen heikkoudessa ja hauraudessa näet myös omasi. Onko niin, että tätä emme kestä. Yhteiskuntamme on rakennettu tuloksellisuutta ylistäen, ja siihen yhtälöön ei mahdu lyhyet askeleet ja pissavaipat - eivät lapsen eikä vanhuksen.

Hoitoala on naisvaltainen - ja pienipalkkainen. Hoitoalalla tehdään kutsumustyötä,  mikä on valtavan hieno asia. Tutkimusten mukaan kutsumustyötä tekevät ovat työssään viihtyviä,  sitoutuneita ja tekevät yleensä työtä enemmän kuin muut - ja kokevat riittämättömyyden tunteita enemmän. Ajattelen, että työssä kuin työssä kutsumuksellisuus on arvo. Se, miten sitä käytetään pelinappulana onkin sitten toinen asia. Viisas työnantaja hoitaa ja hellii kutsumuksellisuutta varmistaen hyvät työn raamit, työolot ja työhyvinvoinnin.

Usein mietin sitä, miksi hoitoala ja muukin naisvaltainen, pienpalkkainen ala ei nouse suurempaan kapinaan ja huutoon todellisesta tilanteesta; palkat, resurssit ja työolot olisivat ihan hyviä aiheita barrikadeille. Naisvaltainen ala ei helposti nouse. Tunnistan itsessänikin Florence Nightingalen jäänteet; pyyteettömyyden, sisarhentovalkoinen - mentaliteetin ja tietynlaisen tilaneeseen alistuvan ja tyytyvän käyttäytymismallin. Sekä armottoman organisaatiohierarian. Tiedän, että kärjistän, tilanteet toki ovat muuttuneet ja kehittyneet, mutta väitän, että edelleen muutosta tarvitaan ja pian. Pelko on este. Pelko oman aseman, paikan ja työn menettämisestä, mutta toisaalta pelko myös siitä, mitä muutos voi tuoda tullessaan. Aina tarvitaan se yksi, joka aloittaa muutoksen, mutta jos hän jää pitkäksi aikaa ainoaksi reakoijaksi, tuulimyllyt ovat liian suuret taistella, ne valtaa, omaa etua, itsekkyyttä ja lyhytkatseisuutta omistavat tuulimyllyt.

Vanhukset saavat erilaista kohtelua muualla päin maailmaa. Kulttuureissa, joissa ikä, viisaus ja vanhuus kulkevat yhdessä, vanhukset ovat arvostettuja, ja jäävät perheen keskelle. Pitävät lapsenlapsiaan polvellaan, antavat miniöille neuvoja ja kuolevat omaan sänkyynsä. Toki tässä rinnalla kulkee paljon kärsimystä, lääketieteellisen hoidon puutetta ja liikkumisen esteitä. Maissa, missä esteettömyyttä ei ole varmistettu, vanhukset ovat sidottuja kotiin. Toisaalta - mitä hyötyä meillä Suomessa on rampeista ja apuvälineistä, jos ei ole ketään, joka auttaisi ulos, ylös ja lenkille?

Miettiihän sitä, olisiko onnellisempaa olla niukemmalla hoidolla ja elämää ylläpitävillä toimenpiteillä ja saada sen sijaan rakastava, kunnioittava ja arvostava kohtelu? Jos kerran molempia ei voi saada.

Tämä kuva on ehkä yksi puhuttelevin minulle itselleni pitkään aikaan. Ja tämä kohtaaminen. Nämä naiset kohtasivat toisensa 25 vuoden tauon jälkeen. Olivat naapureita aikoinaan ja nyt vanhuuden päivinä saivat lahjan tavata uudelleen. Tummaan mekkoon pukeutunut vanhus asuu beduiiniyhteisössään lastensa ja miniöittensä kanssa. Köpöttelee sen mitä jaksaa, ja istuu ja nukkuu teltassa silloin kun siltä tuntuu. Ikää on jo paljon. Kuulo huono, mutta se ei estä osallistumasta keskusteluun. Kun hän puhuu, muut vaikenee.

Minkälainen yhteisö jättää heikommat sivuun, huomiotta ja hoitamatta? En haluaisi olla osa sellaista yhteisöä.

Kirjoittamisen opinnoissa tutkimme omaa elämänhistoriaa kirjoittamisen avulla. Lienee turha todeta itsestäänselvyys, että kirjoittaminen on terapeuttista. Tässä yksi tarina Elämänkertakirjoittamisen kurssilta. Muistutus siitä, miten elämä kulkee ja olemme kappale suurta matkaa.

Kirje mummolle

Mummo,

Mieheni sanoo, että minusta tulee samanlainen kuin sinä olit. Ja kuulemma olen jo paljon sitä. Kampaajani sanoi tässä taannoin, että en harmaannu, vaan hiukseni kasvavat vitivalkoisena. Minua nauratti, koska niinhän sinullakin oli; valkoiset kauniit hiukset aivan loppuun asti. Hiusten pituus vain lyheni, kun et jaksanut enää niitä nutturalle kietoa.

Lapsena olimme paljon siellä maalla, syänmualla, niin kuin tuumasit. Nyt aikuisena mietin sitä, miten suuri merkitys sillä sinulle olikaan. Oma koti, oma navetta, oma kasvimaa siellä sydämenmaalla. Sinne rakensitte pienen tupanne, ja kuokitte kiviset pellot. Viljelitte ja varjelitte. Synnytit lapsesi sinne pirttiin, ja niitä synnytysjuttuja kuuntelin yhtä jännittyneenä, kuin ukin talvisotatarinoita. Ajattelin jo silloin pienenä, että ole rohkein nainen jonka tiedän. Pelkäsit kaikkea, ja kuitenkaan et mitään. Naureskelimme lapsena sinulle, kun varoitit meitä koko ajan, että ei vaan pidä pudota kaivoon. Vesi kun haettiin pihalla olevasta kaivosta, joka oli niin syvä, että luulin lapsena sieltä näkyvän Kiinaan asti. Nyt itse äitinä ajattelen, että oli meitä syytäkin varoitella.

Jalkasi olivat aina liikkeellä. Ei ihme, että vanhana kerroit kärsiväsi jalkojen vetämisestä, loputtomasta särystä. Kuljit pitkin pihaa, ruokit ja lypsit lehmät, keitit perunat, motkotit ukille milloin mistäkin, ja ukki iski meille lapsenlapsille silmää, ja totesi, että äejän tuas kilikattaa!

Kotisi oli avoin kaikille, ja niin myös sydämesi. Mietin aina joskus, kumpiko teistä oli se vieraanvaraisempi; sinä vai ukki. Piditte kulkijoista huolta, kuin he olisivat oman perheen väkeä. Muistan, kuinka ilmeesi kiristyi, kun muistelit yhden yöpyjän varastaneen sormuksesi. Kai lienevät menneet parempaan tarpeeseen, huokasit. Väsyit kyllä varmasti siihen kaikkeen välillä. Yksi tyttäristäsi, tätini, kertoi, miten muistaa lapsena löytäneensä sinut usein lehmän kylkeä vasten itkemästä. Mutta sitten palasit taas tupaan ja pian taas hyräilit keittäessäsi velliä liedellä.

Nuo hyräilyt minäkin muistan. Luottamuksesi Jumalaan. Ja ne monet siunaukset mitä ukki ja sinä minulle rukoilitte. Uskosi oli järkähtämätön. Se ei horjunut niinä vuosina, kun ukki sairasti, tai lapsesi. Eikä sen tavallisen arjen keskellä, jota saitte elää yhdessä pitkään.

Olitte merkillinen pari. Isäni laski, että ehditte olla naimisissa seitsemänkymmentä vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksi päivää. Sinä olit ukkisi muistina, ja ukki sinulle silminä. Välillä mietimme kauhulla, miten ihmeessä pärjäisittekään. Yli yhdeksänkymppiset omakotitalossa. Siivooja teillä kyllä kävi apuna, mutta ennen hänen tuloaan piti talo tietysti siivota. Saitte viimeiset vuodet olla samassa huoneessa vuodeosastolla, ja se oli iso lahja, totesit. Nyt vasta ymmärrän, miten oletkaan ukkia ikävöinyt, kun hän joutui ensin sinne hoidettavaksi, ja sinä jäit yksin oman talonne vahdiksi.

Asuimme pitkään naapureina. Hynttäsit tulla käymään pihan poikki, ja sanoit, että tulit piipahtamaan, kun näit savun nousevan piipusta. Hymyilit minulle kuin liittolaiselle, kun katsoit lapsieni leikkejä. Kyllä siinä työmaata riittää, huokailit. Kesäaikaan kitkit meidän kasvimaata; sinä joka et nähnyt enää mitään. Varmasti sinulla oli näppituntuma maahan, siihen jota olit vuosikausia viljellyt.

Itsenäisyyspäivänä tapanamme oli tuoda ukille kukkia. Suomen sotilaalle. Ukin kuoltua mieheni sanoi, että arvaapa, ketkä Suomen oikeasti rakensivat; nämä mummosi tyyliset kipakat naiset. Ja niin toimme sinullekin itsenäisyyspäivänkukat.

Mummo, minä olen jo vähän niin kuin sinä. Edelleenkään en muista kitkeä kasvimaata, mutta kipakkuutta minussa on. Ja olen ylpeä siitä, että saan liittyä tuohon ikiaikaiseen naisten ketjuun, joka kannattelee, opettaa, rohkaisee ja lohduttaa. Toivottavasti minuun on tarttunut tarpeeksi sitkeyttä, uskoa ja toivoa. Niitä sinä ainakin olet arjessa omalla elämälläsi minulle näyttänyt.