Pelko

Kongo on valtavan suuri maa keskellä Afrikkaa. Väkiluku on jotain 85 miljoonan paikkeilla. Kongon alueelle tuli bantuja ja pygmejä 2000 ennen ajanlaskun alkua, ja pikkuhiljaa alueelle alkoi muodostumaan kaupunkeja ja myöhemmin myös kuningaskunta. Alueella osattiin raudantekotaito ja monenlaista viljelyä. Historia kertoo että alue kukoisti. Portugalilainen löytöretkeilijä tuli paikalle 1400 luvulla, ja hänen vaikutuksestaan silloinen kuningas kääntyi kristinuskoon. Belgian kuninkaan Leopold II häikäilemättömän itsekkäät toimet alistivat Kongon kolonisaation ja vieraan vallan alle. Motiivit olivat yksiselitteiset; norsunluuta, kumia ja muita rikkauksia täynnä oleva maa toi taloudellista hyötyä Belgialle. Leopodin ahneus ja järkyttävän epäinhimilliset teot ovat jääneet historian kirjoihin kammottavana aikana. (Olen yrittänyt lukea tätä aikaa kuvaavaa teosta, mutta se kuvasi niin yksityiskohtaisesti kongolaisia kohtaan tehtyjä raakuuksia, että kirja jäi kesken). Kauheudet tulivat kansainvälisesti tietoon 1900- luvun alussa aiheuttaen pahennusta. Kongon siirtyi Leopoldin yksityisomistuksesta Belgian siirtomaaksi, mutta tilanne ei juuri parantunut; siirtomaa-aikana Kongoa kehitettiin lännen hyötyä silmällä pitäen, muuten maan kehittäminen jäi. 

Kongo itsenäistyi 1960, mutta Belgian vaikutusvalta roikkui pitkään varjona maan yllä. Kongossa alkoi sota heti itsenäistymisen jälkeen, ja sitä sotaa onkin sitten riittänyt. Väliintuloja YK ´n ja muiden maiden toimesta, välillä silmitöntä sisällissotaa. Ruandan kansanmurha ei tilannetta parantanut.  Kongon sota on yksi eniten kuolonuhreja vaatineista kriiseistä toisen maailmansodan jälkeen.  Sodassa on kuollut miljoonia, joista puolet lapsia. Sota on vaikuttanut yli 50  miljoonan kongolaisen elämään. Tästä kauhusta huolimatta tämä kriisi on yksi unohdetuimmista.

Eikä elämä niin auvoista ole vieläkään. Kaunis, vehreä ja rikas maa kätkee sisäänsä pelkoa, kauhua ja eri ryhmittymien terrorimaisia tekoja. Ryhmät voidaan tunnistaa niiden tekemien julmuuksien mukaan. 

Tälle matkalle valmistuessani ihmisten kommentit olivat lähinnä, että oletko aivan hullu. Ja mietin sitä kyllä itsekin. Kongosta viestityt asiat liittyvät lähinnä ebolaa, kidnappauksiin ja raiskauksiin. Tilastot kertovat myös samaa; tätä kaikkea tapahtuu koko ajan kohdistuen sekä avustustyöntekijöihin että paikallisiin. Vaaran uhka latistaa ja pelko jähmettää. 

Olen nyt viikon ollut Kongossa. Ihmetellyt sen vehreyttä, villiä elämänmenoa, ihmisten paljoutta ja elämän värikkyyttä. Saanut vastaanottaa valtavaa vieraanvaraisuutta, huolenpitoa, ystävällisyyttä ja lempeyttä. Olen ollut lasten ihmetyksen ja kikatuksen kohteena. Olen istunut äitien vieressä ilman yhteistä kieltä sydämien kietoutuessa yhteen. Olen kuunnellyt ylpeydestä pakahtuneena CEPAC-Fida työntekijöiden kertomuksia siitä, miten he pikku hiljaa murtavat esteitä paremman tulevaisuuden tieltä. Olen sitoutunut yhdessä työkavereitteni kanssa kuiskaamaan, puhumaan ja huutamaan julki totuutta ja vaatimaan oikeuden toteutumista. 

Olen mykistynyt siitä kaikesta mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut. 

Luulin, että päällimäinen tunnelma täällä olisi pelko, uhka ja vaara. Olin väärässä. Toki matkaa valmisteltiin hyvin, saimme ohjeistukset missä ja miten voimme liikkua. Ja meitä ei ole päästetty kulkemaan kuin vartioituna. Tietoisena siitä, että tilanteet muuttuvat yllättäen, ja kaikkeen ei voi varautua, olemme tätä matkaa tehneet. 

Mutta pelkoa en ole kokenut.  

Tapasin laivamatkalla kongolaisen järjestötyöntekijän, joka on UNHCR´n palveluksessa. Hän kertoi, kuinka heillä on lumoavan kuuloinen projekti aluillaan: projektin tarkoituksena on etsiä sitä hyvää mitä tässä maassa on olemassa ja vielä jäljellä. Rauhanrakennus, hyvän etsiminen ja ihmisten yhdistäminen yhteisten asioiden  ympärille kuulostaa tässä maassa vielä vähän naivilta ja kaukaiselta - mutta se taitaa olla kuitenkin ainut, mikä kannattaa. Tämä maa ja kansa on niin väsynyt raakuuksiin ja pelkoon. Pahan kierre on valtava, ja sen katkaiseminen ei ole yksinkertainen juttu. Kuitenkin tässä maassa väestöstä on suurin osa kristittyjä, ja heillä on tiedossa armon sanoma. Nyt tarvitaan rohkeutta ja uskoa että tuo sana kasvaa lihaksi, ja anteeksiantamisen matka voi alkaa. Nyt tarvitaan vahvaa vaikuttamistyötä. Se, miten ja miten se tulee tapahtumaan - jää nähtäväksi, mutta vahvasti haluan uskoa, että tuo aika tulee. Tämä kansa ansaitsee ja tarvitsee rauhan.