Deja vu
Kolmen lapsen äitinä olen viettänyt tunteja, ehkä jopa vuosia leikkipuistoissa. Paikoissa, jossa minuutit venyvät päivien pituiseksi varsinkin talvella, kylmässä ja viimassa, varpaat jäätyvät vaikka olisi minkälaiset jalkineet, ja tylsyys kasvaa harmaaksi pilveksi pään ylle. Mutta paikassa, joita Suomessa on joka puolella, joista pidetään suhteellisen hyvää huolta ja joissa lapset yleensä viihtyvät valtavan hyvin kehittäen samalla motoriikkaa, sosiaalisuutta ja leikkitaitoja. Ja onnekseni minulla oli tuohon aikaan naapurissa ystävä, joka seisoi yhtälailla puistossa hoitolastensa kanssa. Meillä oli usein hyvä survival-kit: kahvia ja pullaa korissa tai sitten ajoimme hieman kauemmaksi leikkipuistoon ja kävimme samalla toisen kylän kahvilassa retkellä....Kiitos Sinulle - tiedät kyllä kuka <3
Leikkipuistoissa on ollut mielenkiintoista myös tarkastella, miten meidän sosiaaliset suhteet syntyvät ja muokkautuvat. Äidit ja toki isätkin muodostavat jutteluryhmiä, ja tutustuttuaan jakavat monenlaisia asioita. Lasten haalareiden vertailuista lasten kasvattamiseen, kesäkukkien laittamisesta joulusiivoukseen. Ja kaikkea, mitä nyt voi kuvitella. Leikkipuistoissa syntyy ihania vertaistukiverkostoja ja valtavia kilpailuareenoita joissa Vauva-lehden keskustelupalstakin kalpenee.
Mutta onneksi on puistot, kyllä niissä on mukavampi räntäiset marraskuun aamut viettää, kuin talsia katuja pitkin rattaita työntäen. (tähän kohtaan todettakoon, että olen vapaaehtoisesti hoitanut lapsiani vuosikausia hoitovapaalla - mutta en ole ehkä se perinteisin äitityyppi, joka ihannoi tuota vaihetta - vaikka tiedänkin sen olevan äärimmäisen tärkeä lapselle; varhaisen kiintymyssuhteen, hoidon ja huolenpidon aikaa. Enkä toissaalta ihmettele, että nuoretparit pohtivat lapsiasioita; vauva- ja pikkulapsiaika ei ole mitään suurten innovaatioiden ja uraputken aikaa, vaan se on vanhemmuuden onnen lisäksi tylsistymisen, yksitoikkoisen ja haastavankin kasvattamisen aikaa - jossa tulos on nähtävillä vuosien päässä - ja johonka suostuminen voi olla hankalaa tämän hetken nuoremmalle sukupolvelle, jossa sitoutumattomuus, globaalit mahdollisuudet ja itsensätoteuttaminen on arkea.)
Omien lapsien leikkipuistoajoista on siis jo aikaa. Kävimme kesällä pitkällä pyöräretkellä mieheni kanssa, ja joimme kahvit erään leikkipuiston vieressä katsellen samalla kun isät toivat lapsiaan laatikkopyörillä (niitä mitä Hollannissakin on) puistoon ja äidit syöttivät luomuvihanneksia välipaloiksi. Huomasin, että suustani tuli ulos lause; ihana katsoa näitä pieniä lapsia varsinkin kun tietää, ettei itse tarvitse juosta tuolla.... Aikaansa kutakin.
Puistoista en ole kuitenkaan päässyt eroon. Koska perheeseemme kuuluu Piski, käymme juoksuttamassa sitä koirapuistoissa. Ja minulle on tullut hyvin vahva deja vu - tunne. Olen elänyt nämä hetket ennenkin. Aluksi arkaa saa olla tyrkkimässä leikkiin, joka yltyy yltymistään ja parku tulee poislähtiessä. Me jotka emme leiki, seisomme ringissä vertailemassa niin kurapukuja, parhaita lääkäreitä kuin punkkilääkkeitäkin. Myös koirapuistoissa muodostuu omat sosiaaliset verkostot samanlaisten asioiden ympärille. Ja sitten ihmetellään ja kummastellaan asioita, joihin en vielä täysin ole päässyt kiinni, mutta jotka ovat tunnistettavissa myös ihmispuistoissa; kasvatus, kurinpito, huolenpito ja sosiaalisuus.
Sinälläänhän tämä nykyinen elämänmeno on mielenkiintoista, että lemmikkeihin ja tavaraan satsataan paljon. Jos meidän nuoria, lapsia ja vanhuksia "rapsutettaisiin" yhtä paljon, voisi hyvinvointimme olla ihan eri tasolla.
Niin, ja tuossa kuvassa on pari syytä sille, että olen totisesti ollut puistoissa kartuttamassa kokemuksia.
Leikkipuistoissa on ollut mielenkiintoista myös tarkastella, miten meidän sosiaaliset suhteet syntyvät ja muokkautuvat. Äidit ja toki isätkin muodostavat jutteluryhmiä, ja tutustuttuaan jakavat monenlaisia asioita. Lasten haalareiden vertailuista lasten kasvattamiseen, kesäkukkien laittamisesta joulusiivoukseen. Ja kaikkea, mitä nyt voi kuvitella. Leikkipuistoissa syntyy ihania vertaistukiverkostoja ja valtavia kilpailuareenoita joissa Vauva-lehden keskustelupalstakin kalpenee.
Mutta onneksi on puistot, kyllä niissä on mukavampi räntäiset marraskuun aamut viettää, kuin talsia katuja pitkin rattaita työntäen. (tähän kohtaan todettakoon, että olen vapaaehtoisesti hoitanut lapsiani vuosikausia hoitovapaalla - mutta en ole ehkä se perinteisin äitityyppi, joka ihannoi tuota vaihetta - vaikka tiedänkin sen olevan äärimmäisen tärkeä lapselle; varhaisen kiintymyssuhteen, hoidon ja huolenpidon aikaa. Enkä toissaalta ihmettele, että nuoretparit pohtivat lapsiasioita; vauva- ja pikkulapsiaika ei ole mitään suurten innovaatioiden ja uraputken aikaa, vaan se on vanhemmuuden onnen lisäksi tylsistymisen, yksitoikkoisen ja haastavankin kasvattamisen aikaa - jossa tulos on nähtävillä vuosien päässä - ja johonka suostuminen voi olla hankalaa tämän hetken nuoremmalle sukupolvelle, jossa sitoutumattomuus, globaalit mahdollisuudet ja itsensätoteuttaminen on arkea.)
Omien lapsien leikkipuistoajoista on siis jo aikaa. Kävimme kesällä pitkällä pyöräretkellä mieheni kanssa, ja joimme kahvit erään leikkipuiston vieressä katsellen samalla kun isät toivat lapsiaan laatikkopyörillä (niitä mitä Hollannissakin on) puistoon ja äidit syöttivät luomuvihanneksia välipaloiksi. Huomasin, että suustani tuli ulos lause; ihana katsoa näitä pieniä lapsia varsinkin kun tietää, ettei itse tarvitse juosta tuolla.... Aikaansa kutakin.
Puistoista en ole kuitenkaan päässyt eroon. Koska perheeseemme kuuluu Piski, käymme juoksuttamassa sitä koirapuistoissa. Ja minulle on tullut hyvin vahva deja vu - tunne. Olen elänyt nämä hetket ennenkin. Aluksi arkaa saa olla tyrkkimässä leikkiin, joka yltyy yltymistään ja parku tulee poislähtiessä. Me jotka emme leiki, seisomme ringissä vertailemassa niin kurapukuja, parhaita lääkäreitä kuin punkkilääkkeitäkin. Myös koirapuistoissa muodostuu omat sosiaaliset verkostot samanlaisten asioiden ympärille. Ja sitten ihmetellään ja kummastellaan asioita, joihin en vielä täysin ole päässyt kiinni, mutta jotka ovat tunnistettavissa myös ihmispuistoissa; kasvatus, kurinpito, huolenpito ja sosiaalisuus.
Sinälläänhän tämä nykyinen elämänmeno on mielenkiintoista, että lemmikkeihin ja tavaraan satsataan paljon. Jos meidän nuoria, lapsia ja vanhuksia "rapsutettaisiin" yhtä paljon, voisi hyvinvointimme olla ihan eri tasolla.
Niin, ja tuossa kuvassa on pari syytä sille, että olen totisesti ollut puistoissa kartuttamassa kokemuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti