Kuka auttaa ja ketä

Kigalista hotellilta lähtiessämme samaan taksiin kanssamme tuli kongolainen perhe pienen vauvan kanssa, ja seurueeseen kuuluva mies. Kävi ilmi, että perhe oli Gomasta, ja he olivat tulleet Kigaliin tuomaan vauvansa matkalle Eurooppaan. Vauva oli yli yksi vuotias, mutta kevyt kuin höyhen ja äärimmäisen heikon oloinen. Vauvalla oli sairaus, joka vaati leikkausta, joka onnistuisi Euroopassa. Vauvaa hakemaan tullut mies oli töissä järjestössä, joka kuljetti sairaita lapsia eri puolilta maailmaa saamaan hoitoa. 

Samainen mies ja pieni vauva istuivat Kigali- Amsterdam välin edessäni. Yllätyin huomatessani, että vauvan perhe oli poissa. Vauva matkusti yksin. Vauva oli levoton ja itki heikkoa itkua. Lento kesti ilta kahdeksasta aamuun asti, ja jossain kohtaaa yötä vauva aloitti aivan lohduttoman itkun. Vaipanvaihto tai ruoka ei auttanut. Lopulta omat korvani, hermoni ja sydämeni ei kestäneet enää, ja pyysin saada pitää vauvaa sylissä. Vauva oli miehen viereisellä istuimella itkemässä. Heijasin vauvaa hetken, pistin peiton ympärille ja vauva nukkui loppumatkan sylissäni. En ajattele tekeväni mitään sankaritekoa, mutta tarjosin äidinsylin sitä kaipaavalle. Kysyin jossain vaiheessa mieheltä, miksi äiti ei tullut mukaan. Hän sanoi, että järjestö kustantaa vain sairaan lapsen matkan ja hoidon. Siinä kohtaa yötä keskustelu tyrehtyi siihen. Totesin vain pienen rintaruokinnalla olevan lapsen tarvitsevan äitiään. Mies sanoi, että vauva saa Euroopassa varaperheen hoidon ajaksi, ja sitten kun on toipunut, matkustaa kotiin. 

Loppumatkasta purseri toi minulle tuon pienen hauskan mökin kiitokseksi avusta (ja tod näk vauvan hiljentämisestä). Kaunis ele. 

Kaksi isoa asiaa pyörii nyt mielessä. Ensinnäkin se, että onko avuliaisuus niin harvinaista, että siitä saa nykyisin palkinnon. (vaikka se todella lämmitti mieltä). Ja toiseksi, miten nämä tällaiset avustusjärjestöt toimivat. Millä perusteella lapset valikoidaan, miksi ihmeessä katkaistaan äidin ja lapsen (ja toki muunkin perheen) side pitkien hoitojen ajaksi. Ja ketä tässä oikein autetaan? Tässä "kehitysyhteistyökolonialismissa" on liikkeellä niin monenlaista yrittäjää, että välillä ihan huimaa. Itse asiahan on äärimmäisen hyvä - jokaisella lapsella on oikeus terveyteen ja kunnolliseen sairaanhoitoon. Mutta, yksi tuodaan Eurooppaan, entä ne muut jotka jäävät? Saisiko niihin maihin tuettua ajanmukaista hoitoa mieluummin, kuin kärrätä itkeviä lapsia pitkin maailmaa?

Näissä ristiriitaisissa tunnelmissa päätän Kongo- kuulumiseni tällä erää. Syyskuinen arki Suomessa odottaa.