Maailman kipu

"later that night
 I held an Atlas in my lap
ran my fingers across the whole world
and whispered
where does it hurt?
it answered
everywhere
everywhere
everywhere
- Warsan Shire 

Aamulla ajoimme halki heräilevän Bukavun kohti Kongo- Ruanda rajaa. Rajalla kesti tavallista pidempään, ihmisiä oli paljon, mutta myös tarkistukset olivat hankalampia. Matkalaukkuja myllättiin monta kertaa edes ja taakse. Koira haisteli laukut, ja jännitimme haistaako se kalat ja muut tuliaiset....



Ruandan pääkaupungissa Kigalissa meillä oli päivä aikaa odotella lentoa kohti Eurooppaa. Muu matkaseurue jäi nukkumaan lentokenttähotelliin päiväunia - minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähdin käymään Ruandan kansanmurhan museossa.

Sain nuoren miehen taksikuskiksi, ja hän kuljetti minua muutamiin mielenkiintoisiin paikkoihin, kertoen samalla oman perheensä tarinaa. Hänen vanhempansa olivat paenneet Tansaniasta jo vuosikymmeniä sitten. Kaikki hänen kotimaahansa jääneet sukulaiset tapettiin. Hän kertoi historiaa, ja sanoi että kansanmurhan viitteitä oli jo vuodesta 59 ollut ilmassa - silloin viha ja hutujen ja tutsien väliset kahakat olivat yleisiä, mutta vasta 90- luvulla kriisi paisui äärettömiin mittasuhteisiin. Hutujen käskettiin tappaa tutsit. Naapurin käskettiin tappaa perhe, jonka kanssa oli vuosikymmenet elänyt, joiden lasten syntymää seurannut. Nyt heistä tuli vihollisia. Taksikuski sanoi, että ennen kolonialismia heimot olivat katsoneet toisiaan sydämen kautta, kolonialismi oli opettanut mittaamaan silmillä erilaisuutta ja kasvattamaan kuilua.



Kävin paikalla, jonne 10 YK rauhanturvaajaa murhattiin heidän suojellessa kansanmurhan aikaan Ruandan pääministeriä - joka ei hyväksynyt verilöylyä heimojen välillä. Nuoria miehiä, reilu 20 vuotiaita kuolivat tulitukseen.





Kävin kansanmurhan museossa. Se oli lohduton ja järkyttävä paikka. Museo kuvasi Ruandan historiaa - aikaa ennen ja jälkeen. Kuljin salista saliin, kuvalta kuvalle. Edessäni kulki Lähi-Idästä kotoisin ollut nainen, huntu päässä, siitä ehkä häneen kiinnitinkin huomiota - tuttuuden tunteesta. Tarjoilimme toisillemme nenäliinoja. Eräässä salissa oli kuva kirkosta, jonne oli teurastettu valtava määrä turvaa hakevia ihmisiä. Sen kuvan edessä puhkesimme molemmat itkuun - ehkä molemmat oman uskomme kautta tajusimme trakedian syvyyden. Turvaa antava, ihmisen toivo, Jumalanpalveluspaikka oli häväisty, ihmisyys rikottu. Missä Jumala silloin oli, missä muiden valtioiden väliintulo oli; missä oli kristittyjen ääni, missä oli oikeudenmukaisuuden ääni?
Vuonna 1994 sadan päivän aikana tapettiin 800 000 tutsia, ja maltillisia hutuja.



Museossa oli kauniissa rivissä pääkalloja ja sääriluita. Museossa oli ihmisten riekaleisia vaatteita. Museossa oli kuvattuna ihmiskunnan historian pahimmat kansanmurhat; natsisaksa, kosovo, ruanda, ja ne monet muut. Oppiiko ihminen ikinä.

Museon jälkeen piti hetki kävellä ulkona puutarhassa, jossa oli murhattujen muistomerkki. Ei meinannut henki kulkea.

Matka jatkui hotelli Rwandaan - Hotelli Mille Collinesiin. Tänne piilotettiin yli tuhat pakenevaa ihmistä. Tästä on myös tehty elokuva hotelli Rwanda. Poislähtiessä kysyin taksikuskilta, tietääkö hän, missä ihmisiä hotellinsa suojiin ottanut mies nyt on. Hieman yllättävä vastaus kuului, että hän on pois kotimaasta, eikä ilmeisesti palaa. Hotellissa ei suojaa kuitenkaan antanut hän, vaan armeija, Kyseinen mies oli kuulema jo pois maasta tuolloin. Hän oli kertonut kyseistä tarinaa pakopaikassaan, ja saanut julkisuutta itselleen. Pitänee penkoa hieman netin ihmemaata, kun täältä nopeamman netin äärelle pääsee, ja katsoa mitä asiasta tiedetään. Taksikuski myös kysyi, tiedänkö mitä tapahtuu Ruandan naapurimaissa, Burundissa samaiset heimot antavat viitteitä lähestyvästä kahakasta. Kongon puolella vaikuttaa myös vieraat vallat lisäten kaaosta.  Kaikesta ei voi edes puhua ääneen, saati kirjoittaa.



Historia toistaa itseään. Lupaamme ottaa opiksi, ja lankeamma vallan, ylpeyden ja itsekkyyden ansaan yhä uudelleen ja uudelleen. Kysyin taksikuskilta, mitä anteeksiantoon vaadittiin, ja miten Ruanda on päässyt nousemaan. Hän sanoi, että siihen vaadittiin ensinnäkin vahva hallitus, presidentin vaikutus oikeaan suuntaan, ihmisten sitoutuminen erilaiseen tulevaisuuteen sekä oikeudenmukaisuus - anteeksianto on helpompaa, jos tietää että oikeudenmukaisuus tapahtuu. Joskus vaan se odotuttaa itsenään, ja siksi voi olla helpompi lähteä anteeksiantamusta kohti. Luottamus palaa hitaasti, joskaan ei ehkä koskaan samalle tasolle. On kysyttävä itseltään, voiko naapuriin luottaa, voiko yhteinen tulevaisuus alkaa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lemeran pieni kylä

Sieluun tuulee

Kohtaamisia 2