City of Joy
Harvoin on näin lamaantunut olo. Hyvällä tavalla, täydellä
tavalla. Tämän kohtaamisen jälkeen oli vaikea sanoa tai kirjoittaa mitään. Oli
vaikea pukea sanoiksi tätä tapaamista, sillä se kosketti monella tavalla,
liikutti, innosti, rohkaisi ja pisti ajatuksia liikkeelle.
Olin katsonut dokumentin City of Joy´sta joitakin vuosia
sitten. Se järkytti syvästi. Ensimmäisellä Kongon vierailullani pääsin käymään
Panzin sairaalassa tutustumassa raiskattujen ja sotavammaisten uhrien hoitoon.
Järkytys ja kauhu asian edessä lisääntyi. Ihmisen pahuus toisen ihmisen
kohdalla on jotain niin kamalaa, että sitä ei millään ymmärrä. Mitä tapahtuu
ihmisen mielessä, että hän pystyy näihin tekoihin. Panzin sairaalassa hoidetaan
koko ihmistä, mutta toipumisen tie on pitkä, varsinkin, kun usein suku ja
yhteisö hylkää, keho ja mieli on murtunut, ja elämän mielekkyys mennyt – ja
uhka uuteen väkivaltaan on läsnä.
Tällä syyskuun matkalla meille järjestyi yllättäen vierailu City of Joy - keskukseen. Likaisten ja levottomien slummien ja muhkuraisen polun takana
oli suuri portti, jossa luki City of Joy. Tuo portin kuva jäi ainoaksi, sillä
portin toisella puolella meitä odotti naisvartijat, jotka ottivat laukkumme ja
tekivät meidät turvatarkastuksen. Kävelimme kauniin puutarhan läpi taloon,
jossa odottelimme hetken. Toimiston ovi avautui ja ilokseni sain tavata Janen,
valoisan nuoren naisen, jonka tarina on myös City of Joy – dokumentissa. Tällä
hetkellä hän on merkittävässä roolissa keskuksen toiminnassa. Hänen halaus jäi
iholleni pitkäksi aikaa. Pilke silmäkulmassa hän puhui ranska-swahili- englanti
sekoituksella ja toivotti meidät tervetulleeksi.
Meidät kutsuttiin johtajan huoneeseen, Christina otti meidät
sydämellisesti vastaan ja alkoi kertomaan tarinaansa.
Hän oli toiminut Denis Mukwegen lasten opettajana Kongossa
90- luvulla. Hän oli kuullut Mukwegen isästä jo nuorena tyttönä, ja Mukwegen
isän hyvä maine pastorina oli tehnyt häneen vaikutuksen. Christina oli
belgialaisen isän ja kongolaisen naisen lapsi, ja saanut kärsiä syrjinnästä jo
lapsena. Hänestä oli tullut sorrettujen puolesta taistelija jo nuorena. Siitä oli syntynyt ystävyys perheen välille,
ja sen seurauksena on syntynyt Panzi säätiö ja sen alaisuudessa toimiva City
of Joy- keskus.
Christiinan mies omisti hotellin, joka teki retkiä
kansallispuistoon gorilloja katsomaan. Samaisessa puistossa, niin kuin monessa
muussakin raiskattiin naisia julmasti. Vuonna 2003 tuli toimittaja
tekemään juttuja Kongon gorilloista. Christina kysyi häneltä, miksi näissä
puistoissa raiskatut naiset eivät kiinnosta ketään – gorillojen elämä on ilmeisesti tärkempää? Toimittaja kiinnostui, ja pikku hiljaa maassa piilossa olevat
kauheudet alkoivat tulla ihmisten tietoisuuteen. Christina toteaa, että ei
arvannut mihinkä vaaraan itsensä saattoi. Julkisuus oli uhka niille, jotka riistivät häikäilemättömästi Kongoa. Raiskattuja naisia alkoi tulla
saamaan hoitoa enemmän ja enemmän. Panzin sairaalaan tuotiin naisia pitkienkin
matkojen päästä. Christina teki työtä Denis Mukwegen rinnalla tukien ja auttaen
näitä naisia. Jaoimme litroittain kyyneliä- Chrisina sanoo. Mukwege leikkasi ja
korjasi naisia, minä huusin asiaa julki maailmalle. Ensimmäisen kerran
elämässäni olisin voinut tapaa, hän sanoo ja kertoo hetkestä Panzin pihalla. jonne oli tuotu kaksi pientä lasta, jotka olivat pahasti raiskattuja. Lapset vuosivat
verta jaloilleni, ja se oli hetki, josta ei ollut enää paluuta. Tunsin valtavaa vihaa, raivoja ja epätoivoa -se, että lapsetkin joutuivat tämän kauheuden kohteeksi, oli aivan liikaa. Meinasin romahtaa tilanteen kanssa, ja
jouduin ottamaan taukoa - ja miettimään uudelleen tyylini auttaa ja olla
puhumassa julki tätä kammottavaa vääryyttä, Christina kuvaa.
Mukwege ja Christina pohtivat tilannetta ja saivat apua yllättäviltä tahoilta myös ulkomailta, kun heidän toimintaansa tuli mukaan Eve Ensler , amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, jonka uurastuksen kautta naisten ääntä saatiin julki yhä enemmän ja enemmän. Hän myös lanseerasi Vday - tapahtuman, jossa vaaditaan naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa loppumaan. Päivä on 14 helmikuuta, ystävänpäivä, Valentinen päivä.
City of Joy - keskus aloitti toimintansa 2011. Keskuksessa työskentelee ammattitaitoisia kongolaisia naisia. Heillä on periaatteena se, että työntekijät ovat kongolaisia, mutta ympäri maailman toivotaan levitettävän City of Joy´n sanomaa; "When we tell the truth, we change the world".
City of Joy tarjoaa näille runnelluille naisille turvasataman. Samalla se
on paikka, jossa naiset oppivat valtavasti taitoja ja tietoja tulevaisuutta
varten. Alue on rakennettu niin, että kaunis Kongon luonto on kaikkialla läsnä,
terapeuttisena ja hoitavana. Ruoka on luomua ja lähellä tuotettua, ihonhoitoon
käytettävät tuoteett tulevat omasta puutarhasta. Kokonaisvaltainen hyvinvointi
on läsnä kaikkialla. Naisia hoidetaan sisäisesti ja ulkoisesti toipumaan ja
vahvistumaan. Naiset pääsevät opiskelemaan kirjallisuutta, kommunikointitaitoja,
johtamista, ihmisoikeuksia, bisneksen aloittamista. Tällä hetkellä noin 1300 naista on käynyt
terapian läpi ja palannut takaisin yhteisöihinsä, tai aloittanut oman uuden
elämän muualla. (mutta mieti mikä lukema kärsimystä, kipua, epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä! Joka ikinen on liikaa!)
Terapiassa yksi vaikuttava osa on se, että raiskatut naiset
kirjoittavat kirjeen raiskatun suulla anteeksipyynnöstä. Anteeksiantamisen
prosessi on valtavan syvä, tärkeä ja vaikea. Hyvin harvoin käy niin, että
raiskattu nainen saa kokea sen, että syyllinen joutuu oikeuden eteen, ja raiskattu pääsee sitä kautta eteenpäin oman prosessinsa kanssa. Christina kertoo, että tämä anteeksipyyntökirje on monelle naiselle hyvin käänteentekevä hetki.
Christina kertoi myös liikuttavan asian siitä, että hyvin harva
näistä naisista ja tytöistä muistaa, että heitä kukaan olisi koskaan halannut.
Kosketus, jonka he muistavat joka solullaan on tapahtuneet kauheudet ja raiskaukset.
Levitä sitä mitä olet oppinut – on yksi City of Joy´n oppi.
Keskuksesta lähevät naiset ovat saaneet hyviä ja vaikutusvaltaisia työpaikkoja,
heitä löytyy koulujen rehtoreina, yrittäjinä ja jopa kylän johtajana. Nämä naiset muuttavat yhteisöjä!
Uusi, mutta äärimmäisen tärkeä, aluevaltaus toiminnalle on
se, että Christina ja Jane käyvät puhumassa VDAY – asioita kirkossa. Tällä
hetkellä katolinen kirkko on jo ottanut heidät vastaan. Christina nauroi
kertoessaan omia ennakkoluulojaan siitä, kuinka kirkoon voi mennä puhumaan
naisten asioita, seksuaalisuudesta ja ennen kaikkea siitä, että ihmisyyttä
tulee kirkon suojella ja naisia ja tyttöjä pitää auttaa toipumaan.
Seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat niin suuri tabu, hän sanoo, mutta tabuja
pitää aktiivisesti murtaa, oikealla tavalla, oikealla tahdilla. Kirkot ovat
olleet täynnä ihmisiä heidän siellä ollessaan, ja papeilta tullut palaute on ollut rohkaisevaa. Muutos on nähtävillä. Tämä on ”huge
revolution” – Christina sanoo.
City of Joy – vierailusta voisi kirjoittaa kirjan. Kirja
pitäisi kirjoittaa jokaisesta siellä olleesta ja sinne tulevasta naisesta.
Christina puhuu siitä, että sota jota Kongossa käydään on pitkälti myös
talouteen liittyvä sota. Maata on riistetty vuosikymmeniä, maan rikkauksien
takia. Christina tekee työtä yhdessä tiiminsä kanssa sen eteen, että yhtenä
päivänä City of Joyn portit voisivat sulkeutua lopullisesti, ja tulisi rauha ja oikeudenmukaisuus Tällä hetkellä kuitenkin tilanne on se, että City of Joy – keskuksia avataaan
ympäri maailmaa; Afganistan, USA…
Kirjoitan tätä nyt, muutama viikko vierailun jälkeen. Olen jo kotona Suomessa, ensilumi on satanut maahan, ja Kongo on kaukana. Mutta Kongo on sydämessä, Kongon kauniit, vahvat ja rohkeat naiset ovat jättäneet minuun syvän jäljen - ja muistutuksen siitä, että siskot tarvitsevat toisiaan kaikkialla. Kun yhden ääni himmenee, muiden pitää korottaa oma äänensä entistä vahvemmaksi.
Olen vaihtanut nyt Chrisinan kanssa ajatuksia siitä, mitä ehkä jatkossa voisimme tehdä yhdessä, me Suomen siskot. Aika näyttää. Mutta vaieta emme aio.
Kommentit
Lähetä kommentti