Ketään ei jätetä

Tangan nuorisokeskus on vienyt tietotaitoa myös keskuksen ulkopuolelle. Lähiseudun kouluja on innostettu inklusiiviseen opetukseen. Askeleet ovat hitaita ja pieniä, mutta vahva usko muutokseen auttaa jaksamaan myös vastustuksen. Vierailimme yhdellä koululla, jossa on 700 oppilasta joista reilu 50 vammaista lasta. Vammaisuudet vaihtelevat näkö- ja kuulovammoihin, sekä liikuntaesteisiin. Rehtori kertoi, että koulu on mennyt paljon eteen päin monessa asiassa, kuten esteettömissä kulkuväylissä ja asennemuokkauksessa. Kuitenkin edelleen on tarvetta hyvin perusasioista, kuten vedestä, sähköstä ja vessoista.

Seurasimme oppitunteja aamupäivän aikana. Itse oli kansanedustaja Heli Järvisen kanssa ekaluokassa, jossa oli reilut 80 lasta yhden opettajan kanssa. Oppilaat lauloivat numerolaulua ja opettelivat ilmaan piirtämällä numeroita. Seisoin tunnin aikana takana, ja muutama oppilas otti pienet torkut siellä takarivissä. Luokan etuosassa istui kuulo- ja näkövammaisia lapsia. Opettaja ei heitä sen kummemmin huomoinut, mutta siellä mukana nämä lapset olivat ja oppivat. Kysyin opettajalta, miten hän auttaa niitä lapsia, jotka tarvitsevat enemmän huomiota, aikaa ja ohjausta. Hän totesi, että ei se tunnin aikana onnistu, mutta hän pyytää näitä lapsia jäämään tunnin jälkeen. En uskaltanut edes kysyä, mitä tapahtuu, jos puolet luokasta on tällaisia...

Se, että vammaiset lapset pääsevät kouluun, on jo huikea edistysaskel. Tähän on päästy vahvan vaikuttamistyön kautta, vanhempien, oppilaiden ja opettajien ymmärrystä erilaisuudesta, ja sen hyväksymisestä on muokattu pitkään. Kuitenkin siihen on vielä matkaa, että erilaiset oppijat saavat kukin tarvitsemansa avun ja tuen, jotta oppiminen edistyy. Jostain on kuitenkin aloitettava. 

Kiersimme myös koulun piha-alueen. Kunnostustöitä oli tehty paljon ja liikkumisen esteitä raivattu. Myös vessatiloja oli kohennettu. Tytöillä oli hyvät ja siistit vessat, joista yksi oli varattu "menkkahuoneeksi", siellä oli roskis ja siteitä. Liikuntavammaisille oli oma vessarakennus, joka vaikutti suhteellisen hyvältä. 

Tässä kuva koulun vessoista. Vasemmalla tyttöjen, keskellä poikien ja oikealla liikuntavammaisten. Viime aikoina on alettu puhumaan positiiviestä deskriminoinnista. Tyttöjen asemaa on vuosia tutkittu, ja kohennettu, koska monessa maassa erityisesti tyttöjen ja naisten asema ja tilanne on ollut hälyttävän heikko. Ja on toki edelleen. Nyt vaarana näyttää olevan se, että keikahdetaankin toiseen laitaan - poikien huomointi ja tuki unohtuu. Keniassa vaikuttamistyön koulutuksessa tämä nousi myös esille, siellä huolta tuotiin siitä, että poikien koulumenestys ja koulusta poisjäänti on hälyttävästi nousussa, ja se tarvitsisi nyt vaikuttamistyötä. Tytöt porskuttavat jo usein melko hyvin. Tämä kuva kertoo myös samaa teemaa - poikien vessa on tuo keskimmäinen hökkeli, joka oli hämähäkin verkkoja täynnä - pojat siis käyvät puskapissillä. 

Tällä matkalla mediahuomio oli runsasta! Kansanedustajavieraita haastateltiin lehtiin ja televisioon, ja tämä oli kyllä vaikuttamistyön kannalta positiivinen asia, koska vieraat osasivat puhua juuri niistä asioista, joita kannattaakin haastaa kohti muutosta!

Koululla juttelimme nuorten kanssa. Nämä koululaiset ovat saaneet osallistua kuukautisterveyttä edistävään hankkeeseen (Lunette -Fida - Finpartnership) jossa puhutaan kasvuun ja kehitykseen liittyviä teemoja. Oli kyllä huikea kuulla näiltä nuorilta kommentteja siitä, miten he haluavat muuttaa hiljaisuutta kuukautisasioiden ympäriltä, ja miten nuoret pojat puhuvat niin luontevasti myös murrosikään, kuukautisiin ja aikuseksi kasvamiseen liittyvistä teemoista. Tulevaisuus on kirkas, jos nuoria saadaan tuettua kohti avointa keskustelukulttuuria ja toisaalta murrettua turhia uskomuksia ja vääriä tietoja. 

Lounaan jälkeen lähdimme kotikäynneille. Jakaannuimme pieniin ryhmiin, ja vierailimme perheissä, jotka ovat saaneet Tangan YDCP - keskuksen kautta tukea vammaisen lapsen hoitoon ja kuntoutukseen. Vierailin kansanedustaja Sari Tanuksen kanssa perheessä, jossa lapsi oli ollut vammainen syntymästään saakka. Perheen äiti kertoi sydäntäriipaisevaa tarinaa siitä, miten lapsen tilanteeseen ei alkuun löytynyt apua, mutta sitten hän pääsi kuntoutukseen keskukselle, ja nyt lapsen luona käy kotikäyntityöntekijä, joka on saanut keskuksen kautta koulutuksen vammaisten lasten ja perheiden tukemiseen. 

Perheen lapsen nimi oli Jonathan, joka on sattumoisin myös Sarin lapsen nimi. Oli todella herkkä ja kaunis tapaaminen! Ja aivan yllättäen pieni poika nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen kohti meitä. Äiti kertoi levästi hymyillen, että poika käveli ensimmäisen askeleen kuukausi sitten! Nyt kuntoutuksen tulokset ovat konkreettisia ja tällä hetkellä treenataan suun alueen lihaksia, jotta pikkuhiljaa päästään kohti puheterapiaa. 

Minä mietin taas paljon äitiyttä ja äidin sydämen sitkeyttä. Nämä kohtaamiset ovat pysäyttäviä ja liikuttavia, ja toisaalta valtavan rohkaisevia - äitien sydämet kannattelevat kansakuntia. Resilienssi ja vahva usko huomiseen on jotain käsittämätöntä näissä oloissa, joissa tuntuu, että niin monen asian eteen pitää taistella. Yhä vahvemmin näkee sen, miten tärkeää on vaikuttamistyön ulottaminen yhteiskunnan joka tasolle. 

Viimeinen ilta Tangassa huipentui aluejohtajan kutsumalle illalliselle. Kiitos kansanedustajavieraiden, pääsimme osallistumaan herkulliseen ruokapöytään ja hyviin keskusteluihin! Tällaiset yhteydet voivat parhaimmillaan tuoda paljon uutta myös projektityön arkeen. 

 Koko sortinsakki lähtökuvassa kohti Sansibaria. Taas pikkukoneella maanpintaa hipoen...