Amahoro! Tervetuloa Burundiin!

Burundi on Itä- Afrikassa sijaitseva vehreä, vuoristoinen ja  pienen pieni maa, jossa asuu reippaat 9 miljoonaa ihmistä. Väestöntiheys on suuri, samoin toki syntyvyys. Naapureina suuri ja kuohuva Kongo, vauhdilla kehittyvä Ruanda ja leppoisampi Tansania. Väestö koostuu useammasta eri heimosta, joista hutsit ja tutut sekä bantut ovat varmasti tunnetuimpia myös sisällissotauutisten vuoksi. Ensimmäinen vaikutelma maasta oli sen ystävälliset tullivirkailijat, joiden avuliaisuus oli mieleenpainuvaa. Ehkä näytin hieman orvolta siinä lentokentän ruuhkassa, tai ehkä tuo "Amahoro - mitä kuuluu", kirundin kielinen tervehdys auttoi.  Täällä ei juuri länsimaisia (valkoisia) naamoja näy.

Maassa asuu työteliäs kansa, jolla on kova toivo paremmasta tulevaisuudesta. Maa on rikas kasvamaan monenlaisia tuotteita, ja maan alta löytynee vaikka mitä rikkauksia, näin minulle arvellaan. Burundi sai itsenäisyyden vasta 1962 Belgian siirtomaavallan alta, ja sen jälkeen on ponnistellut eteen päin. 

Maa on ollut pitkään yksi köyhimmistä, tilastojen mukaan käytettävissä oleva raha on noin 200 dollaria vuodessa per asukas, mikä ei todellakaan ole paljon. Maa on edelleen vähiten kehittyvien maiden listoilla. Nyt kuitenkin viime vuosina maa on ottanut spurtteja kohti parempaa kehittymistä, ja tällä hetkellä näyttää olevan kova tahtotila siihen, että maan talous, koulutus ja muutenkin ihmisten hyvinvointi saadaan paremmalle tolalle. Kuulen matkan aikana, että maassa on periaattessa jo paljon hyviä toimenpideohjelmia ja lainsäädäntöä, mutta koska johtajuus on vielä epästabiilia ja demokratian kehitys kesken, ottaa aikaa, ennen kuin sana tulee lihaksi. Tietysti yksi kysymys on se, minkälaista demokratiaa näihin hauraisiin maihin tarvitaan. Oman näköistä, mutta ihmisoikeuksia kunnoittavaa ja kehitystä edistävää, sanoisin tällä ohuella ymmäryksellä. 

Tämä kuva maaseudulta - yhtään kuvaa ei tullut otettua Bujunburasta, kaupunkivilinästä. 

Bujunbura, maan pääkaupunki on siisti ja leppoisa. Kadut ovat hyväkuntoisia ja liikenne soljuu hyvin. Talot kauniita, ruoho vehreää ja kauniit vuoret reunustavat kaupunkia. Vastaan ajelee poikia polkupyörillä, jotka ovat lastattu täyteen ananaksia, muovikoreja ja kaikkea sitä, mikä nyt kaupaksi menee. Poliiseja ja sotilaita on todella paljon, joka kulmassa ja mutkassa. Valmiina pistämään pienenkin epäjärjestyksen kuriin. Asevalikoima herättää kyllä kunnoitusta.

Maassa on 65 % alle 25 vuotiasta, ja koska väestönkasvu on runsasta, tämä tuo haasteet varsinkin koulutukseen. Kouluja yksinkertaisesti ei ole riittävästi, ja opettajien taso usein heikohkoa. Koulu on periaatteessa ilmaista, mutta vanhempia on hankala motivoida laittamaan lapsia kouluun, jos nopea hätäapu on siinä, että lapsi tuo hieman rahaa joka päivä työstä. Lapsiavioliitot, teiniraskaudet ja koulusta poisjäänti on yleistä.

Eliniän ennuste vaihtelee alueittain. Rannikolla, Tanganikajärven lähellä 40-vuotias nainen on jo valmis hautaan, siinä missä vuoristoseudulla tämän ikäinen on vielä hyvässä kunnossa. Ravitsemus ja sairaudet, sekä varhainen avioituminen on syynä tähän rannikkoalueen tuskaan.

Burundissa 67% väestöstä näkee nälkää. Maalla onkin riipaiseva nimi: Burundi - hungry country.  Alle 5 vuotiaista 59% on aliravittuja, ja Fidan ja yhteistyökumppanin työalueilla aliravittuja on jopa yli 70%.

Lähes suoraan lentokentältä minut napataan mukaan kohti maaseuturetkeä. Ajelemme kaunista vuoristotietä ylös kohti Ngozin aluetta. Fida työskentelee siellä, koska se on batwa heimon aluetta, ja tarve on siellä suurin.

Tie on kapea, vauhti välillä kovaa, ja vastaantulijoita väistellään nipin napin. Ohitamme monta pientä kylää, jossa köyhyys on silmin nähtävää. Pulleavatsaisia laihoja lapsia, resuisia luurankolaihoja muoreja ja röttelöisiä taloja.

Saavumme Ngozin kaupunkiin. Se on presidentin syntymäkaupunki, ja sen tähden siellä on hieman paremmat tiet ja oltavat muutenkin, ainakin joillakin. Majoitumme ruotsalaisten lähetysasemalle, jonka viereen on paikallisin voimin ja rahoin rakennettu hulppea kirkko ja koulutustiloja. Kuulen, että burundilaisilla on luontaisesti hyvin kova työmoraali, ja he kyllä tekevät hommia, jos niitä löytyy, ja joku järki niiden tekemiseen on. Tämä antaa pontta myös yleiselle kehittymiselle – jos vaan hallinto toimisi hyvin, vapautta tulisi sekä toimimiseen, elämiseen eväät itsensä ilmaisemiseen -  tämä maa lähtisi lentoon.

Pähkähullu tunne asua yksin isoa ruotsalaisten taloa, jossa joka puolella on ruotsalaista kirjallisuutta, tauluja ja ruotsinlippuja. Keittiössä työskentelee mies, joka on ollut tässä talossa 26 vuotta. Ruotsi olisi se yhteinen kieli meille…pakkoruotsi thank you. Syömme maittavan (ruotsalaisen) illallisen ja suunnittelemme huomista. Menemme aamulla aikaisin kirkkoon, ja se kestää tunneista tunteihin. Kymmenen kuoroa aloittaa jumalanpalveluksen, sitten me vieraat puhumme jotain ja lopuksi tietysti palava saarna. Olen ollut siinä uskossa, että naisia ei täällä päästetä puhumaan, joten nyt pitää illalla valmistella joku pieni puhe. Kyselen muita kulttuurinormeja, ja kanssamme ruokaileva pastori sanoo, että minun on hyvä ottaa pois rannerengas (sain Keniasta helmikorun, joka oli tehty kenian lipun väreistä). Olkoon naisten kaunistus sisäistä, ei ulkoista. Myöhemmin juttelen Fidan maakoordinaattori Davidin kanssa, ja hän sanoo, että kirkko on täällä hyvin konservatiivinen ja älä tee- lista on pitkä. Tämä on hyvin surullista, sillä ensinnäkin se vie energian pois olennaisesta ja toisaalta nuoret lähteävät seurakunnista tämän takia pois – myöskin keskusteluyhteys on haastavaa, jos pastoreiden asema on pitkälti ollut saneleva.

No, en lähde uhmaamaan tässä kohtaa yhtään mitään muuta kuin mielessäni, ja nappaan korun pois. Yöllä kyllä herään miettimään, onko mukana oleva mekko tarpeeksi pitkä. Riesa se on pienikin riesa.

Pastoreille jalkapallo - pitkäkööt huolta myös fyysisestä hyvinvoinnista! (ja mekko oli tarpeeksi pitkä!)

Maassa katolinen kirkko johtaa tilastoissa 70% osuudella hengellisestä osallistumisesta. Muslimeja on noin 9 %, loput helluntaikarismaattisia, evankelisia tms. Fidan kumppanina toimiva helluntailiike Cepbu on aikoinaan ruotsalaisten lähetystyöntekijöiden aloittama kirkko, joka on nyt laajentunut kattamaan koko maata. Jäseniä ja vaikutusvaltaa on paljon. Fida toimii tämän kirkkokunnan kanssa tehden kehitysyhteistyötä, ja ytimessä lasten oikeuksien toteutumisen edistäminen ja vahvistaminen. Työtä tehdään terveyden, koulutuksen ja kestävän elintason parissa. Käytännössä tarkoittaa sitä, että tuetaan lasten koulunkäyntimahdollisuuksia sekä puhumalla koulutuksen tärkeydestä mutta myös kohentamalla kouluja, opettajien valmiuksia ja järjestämällä iltapäiväkerhoja. Vammaisten lasten kouluun pääsy on vielä niukkaa, mutta siihen liittyviä esteitä pyritään lähivuosina purkamaan yhä tehokkaammin. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli keskusteluissa se, että vammasiten tilanteesta sai todella monenlaisia kommentteja. Osa oli sitä mieltä, että vammaisuutta ei piilotella, mutta vahvasti tuli myös se toiselta suunnalta esille, että vammaisuus on iso tabu, ja tietotaito on ohutta liittyen vammaisten henkilöiden osallistumiseen niin koulutukseen, kuin yleensäkin arvokkaaseen arkeen. 

Lisäksi työn kautta tehostetaan viljelyä näillä alueilla, joissa aliravitsemusta on paljon. Sen lisäksi että lisätään  tietoa ravitsemuksesta, pohditaan myös parempia viljelykeinoinoja.

Viime vuonna 130 järjestöä joutui lähtemään pois maasta tai sulkemaan toimintansa. Syynä oli se, että maan hallitus totesi näiden toimivan hallliusta vastaan ja promoavan väärällä tavalla ihmisoikeuksia. Täällä toimiminen on sulautettava taidolla valliteseviin olosuhteisiin ja siksi kumppanin vahvistaminen on järkevää. He ovat olleet pitkään jo täällä, tuntevat "talon tavat". 

Sadetta, päivittäin ja paljon. Aikana, jolloin ei pitäisi sataa näin hurjasti. Sateiden pitäisi olla tällä hetkellä Etelä-Afrikan suunnalla, mutta ovat ilmastonmuutoksen vuoksi nousseet ylemmäksi, ja tuhoavat nyt teitä, taloja ja sadon. 

Tutustumme yhteen pieneen kylään, ja käymme kurkistamassa kirkon sisälle, jossa harjoittelee kuoro illan jumalanpalvelusta varten. Sen verran terkkarimenneisyys nostaa päätään, että juttelen juuri vauvan saaneen äidin kanssa. Niukasta elämä täällä alkaa, mutta äidin hymy on syvä. 

Fida on rakentanut kumppanin kanssa koulun, jossa on tällä hetkellä 133 lasta, joista 38 batwaheimoon kuuluvaa lasta. Opettajia on 3, joten luokkakoot on järkyttävän suuria (joskin tyypillisiä näissä Afrikan maissa, joissa resurssit ovat niukat, valtio tarjoaa ilmaisen koulutuksen ja lapsia syntyy paljon). Fidan osuus tässä on ollut rahoittaa koulun katto, tiilet ja miestyövoima on tullut kylältä. Valtio maksaa opettajien palkat. Fidan paikallinen tiimi pyrkii nyt jatkossa kohentamaan opetusoloja tukemalla opettajia, keskustelemalla kyläyhteisön ja vanhempien kanssa koulutuksen merkityksestä, sekä järjestämällä iltapäiväksi lapsille läksypajoja. Yhtään vammaista lasta ei käy vielä tätä koulua. Koululle on rakennettu kuitenkin (lähes) esteetön pääsy luokkiin ja wc tiloihin. Sekin on jo huikeaa, että on vessat. Nyt seuraava urakka on "herkistää" kyläläiset huomaamaan vammaisten lasten tilanne ja pikkuhiljaa kannustaa myös heitä koulunkäyntiin. Matkat näillä savisilla teillä on pitkiä. Välillä tuntuu sekä henkisesti että fyysisesti uppoavan niin syvälle kuraan, että tekee mieli vaan jäädä siihen kiljumaan. Jospa niihin hetkiin löytyy joku, joka muistuttaa, että pienikin askel on eteen päin. 

Koulunkäynnin tuen lisäksi Fida tekee työtä nuorten hyväksi. Kumppanilla on mainiot tilat rakenteilla nuorisokeskukseksi, jossa aloitetaan ammattiin ohjaavia koulutuksia nuorille, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet pois koulusta. Jo nyt on aloitettu ompelutyöpajoja, leipomo, tiilentekoa ym. Lisäksi jatkossa tulee opetusta niille, jotka haluavat jatkaa koulunsa loppuun. Tämä jos mikä on arvokasta, koska näissä maissa koulupudokkaiden vaara syrjäytyä ja jäädä kadulle on järkyttävän suuri. Perheissä kamppaillaan joka päiväisen leivän saamisesta, ja niihin hetkiin ei välttämättä vanhempien voimavarat riitä siihen, että lapset saisivat tukea koulunkäyntiin ja läksyjen tarkistamiseen. 

Savea tässä maassa riittää, ja siitäpä tehdään sitten tiiliä. Tällä "tiilitehtaalla" työskentelee nuoria, jotka saavat työstä pientä palkkaa. Tämä on myös osa nuoriskeskustoimintaa.