Äkkikäännöksiä

Tammikuun lopulla palasin Burundista Ruandan kautta kotiin, ja hämmästelin Ruandan rajalla tiukkaa terveyssyyniä. Aluksi luulin sen olevan Ebolan takia, mutta itseasiassa siellä varottiin jo Koronaa. Olin noin viikko sitä ennen lukenut ensimmäisiä juttuja Kiinassa jylläävästä taudista, ja tuntui todella kummalliselta, että tuo pieni Afrikan valtio reakoi noin voimakkaasti. Little did I know. Matka jatkui Istanbulin kautta kotiin, ja Istanbulin kentällä ei ollut yhden yhtä maskia, käsidesiä eikä tarkistusta. Istanbulin kentällä otin kuitenkin feikkikuvan itsestäni maskin kanssa (Maski minulle tarjoiltiin silloin Ruandan kentällä tarjottimella) - ja sain Timpalta heti kommentin, että jos olisin korona, menisin tuosta oravanmentävästä kolosta poskien reunoilta sisään. Että näin. 

Nyt olemme kaikki poikkeustilanteessa, joka vie meitä kohti tuntematonta, ja melkoisen erilaisia päiviä. Kukapa olisi uskonut. Tämä tilanne kohtaa rikkaat ja rakkaat, herrat ja narrit. Ja se tekee siitä hyvin inhimillisen, ihmisiä yhdistävän ja vetää nöyräksi. On asioita, joita ihminen ei voi hallita. On muutoksia, jotka ovat korkeimmissa käsissä. Ja jo tänä lyhyenä aikana on voinut huomata, että huolimatta tilanteen pelottavuudesta ja arvaamattomuudestsa, tähänkin on kätketty jonkin hyvän muutoksen salaisuus, jos sen uskallamme löytää. 

Terveys ja elämä ovat äärimmäisen tärkeä lahja. Tällaisina hetkiä niiden arvo kirkastuu aivan uudella tavalla.  Myös toisen ihmisen merkitys korostuu tällaisena aikana, ja solidaarisuudelle on mahdollisuus. Paljon isoja asioita on pään sisällä, ja viime päivinä erityisesti olen miettinyt  yrittäjyyttä, pieniä kivijalkaputiikkeja ja niitä kahviloita, joissa olen istunut. Kaikkea sitä hyvää mitä arjessa on läsnä. 

Minä olen yrittäjän lapsi. Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kuunnellen isän ja äidin puheita, kun luulivat että me jo nukuimme. Olen tiennyt isäni lähteneen töihin jo kauan ennen kuin kello soi, unettomien öiden aikana, palaten sitten kun muut olivat jo menossa nukkumaan. Olen syönyt litroittain pottuvelliä ja kesäkeittoa. Olen kuunnellut huokailuja ja katsonut ryppyjen syventymistä. Ja kun asiat ovat lähteneet rullaamaan, olen nähnyt isästäni yrittämisen ilon ja tekemisen riemun. Olen nähnyt sen miten yrittäjä pärjää ja tuo leivän lastensa pöytään - ja jakaa sitä isäni tapauksessa myös pitkin maailmaa, tuntien suurta solidaarisuutta ja vastuuta myös kaukaisista maista.

Olen itse valmistunut edellisen laman aikoihin työttömäksi alalta, jossa piti olla varma työttömyys. Pääsin sijaistamaan ja pikku hiljaa virkaan kiinni terveydenhuollossa. Olen nähnyt laman syövän ihmisiä sisältä ja ulkoa. Huokailuja ja syviä ryppyjä. Ja ne joilla oli töitä, tekivät sitä uupumukseen asti.

Olen kuunnellut tarinoita työttömyydestä ja työnteon toiveesta muuallakin kuin Suomessa, ja ymmärtänyt mikä arvo ja lahja on sillä, että aamuisin on paikka minne mennä tekemään työtä. Palkan, mutta myös ihmisarvon ja sosiaalisuuden takia. Ja jos työtä ei ole, tuo aukko pitää paikata muuten. Se onkin usein vaikea tehtävä. Varsinkin, jos leipä kapenee ja näkemys omasta paikasta yhteiskunnassa horjuu. En unohda ikinä  erään imaamin katsetta, kun hän moskeijan varjossa kertoi kylänsä nuorista miehistä, ja sanoi, että ne karkaavat täältä kaikki sotimaan, koska siellä ne saavat palkan ja ovat jotain porukan silmissä. Täältä puuttuu toivo, jossa ne voisivat roikkua kiinni. Töitä niille pitäisi saada kotikylältä, imaami lopetti puheensa, ja olin  pitkään hyvin sanaton hänen kanssaan.

Nyt olen seuraunnut kauhulla tämän hetken tilannetta yrittäjien postaamien päivitysten kautta. Meidän arjen pelastajat ja kirkastajat horjuvat. Kahvilat, kampaamot, kuntosalit, ja monet muut.  Niistä tulee monen äidin ja isän palkka. Aivan valtavasti ihailen niitä, jotka keksivät tässä hetkessä uusia nopeita ratkaisuja. Yksi tällainen on täällä meilläpäin oleva kuntosali Alive, joka pyöräytti uudet toiminnat kotona ja virtuaalisesti tehtäväksi. Ja lisäsi monen monta muuta hyvää juttua. Jo niiden takia kannattaisi avata kuntosalijäsenyys siellä. Toivon sydämestäni, että tuo kuntosali kestää tämän tuulisen hetken. Nyt mitataan ketteryyttä ja sitkeyttä aivan uudella tavalla. 

Jankutan usein ajatusta, jonka kuulin eräältä viisaalta kriisityön osaajalta, kun hän ohjeisti meitä, että mitä hullumpi hetki, mitä vaikeampia asioita - sitä suuremmalla syyllä etsi tietoisesti kaunetta ympärillesi. Alkuviikosta hain kukkakimpun, kun kukkakauppa vielä oli auki. Ja tässä teille kaikille virtuaalisesti Arjen Iloa. Ja toivon sydämestäni, että kukat kukkivat ja kaunistuttavat elämää vaikka muuten olisikin harmaata ja epävarmaa. 

Äkkiratkaisuja ei tähän tilanteeseen ole kenelläkään, mutta yhteistyötä ja kädenojennuksia tarvitaan enemmän kuin ehkä koskaan. Ja tietoisena siitä, että meillä kuitenkin Suomessa on asiat monella tavoin hyvin, ja yhteiskunnassa on turvaverkkoja jotka kannattelevat. 

Tässä kuvassa yhdistyy viime aikojen tärkeimpiä asioita. Käsidesi (niitä oli vielä täällä)  ja päiväkirja - koska haluan muistaa nämä hetket. Ihmiskunnan muisti tuppaa olemaan liian lyhyt. Kriiseissä päätämme jatkoa toimia toisin - mutta arjen tultua tilanne palaa liian usein ennalleen. Sydämestäni toivon, että tämä koronapiru olisi käännekohta ja muutos kaikin puolin parempaan. Kunhan tämä ensin kuljetaan läpi ja uhka väistyy. Siihen asti rivit suoraksi ja taistelusuunta selväksi.  Tarvitaan paljon toivoa, ja paljon tekoja.