Haista paska korona

Haluan elämäni takaisin, toteaa nuorimmainen ja venyy pitkin huoneita. Päivät ovat kuin ikuista pitkäperjantaita lapsena. Kavereita ei saa tavata, metelöidä ei kannata ja huvitusta on keksittävä rajoitetuistsa mahdollisuuksista. 



Oma olo on samanlainen, haluan elämäni takaisin, ja toisaalta taas en. Keho ja mieli on kaivannut tätä hitautta ja tiettyä arjen tylsyyttä. Ja toisaalta oma työmääräni on räjähtänyt käsiin, eli ei ainakaan vielä ole toimettomana tarvinnut olla. 



Tämä on kuin paluu omaan lapsuuteen muutenkin, paljon ulkoilua, lukemista ja perheen kanssa olemista. Ero entiseen on online- elämä, jota kautta pystyy kavereitakin tapaamaan virtuaalisesti. Ja sitä tuo nuoriso kyllä tuntuu tekevän. Lasten kansainvälisen koulun kaverit ovat perustaneet vuosien jälkeen yhteisen chattiryhmän, ja se ikään kuin kuroo mennyttä tähän hetkeen kiinni. Kaikki nuo pienet kielitaidottomat koululaiset, jotka yhdessä rämpivät kohti ystävyyttä vieraassa kulttuurissa, ovat nyt aikuistumisen kynnyksellä, reippaita ja raikkaita. Kaipa Koronaa on kiittäminen, että löysivät taas toisensa. He asuvat tällä hetkellä pitkin maailmaa, mutta nyt jos koskaan nuo välimatkat kuroutuvat kiinni. 

Harrastukset jatkuvat, eri muodossa mutta kuitenkin. Kitaratunnit pidetään ruudun välityksellä, taidot ovat kivunnet monta pykälää ylöspäin, kun aikaa ja motivaatiota nyt riittää. Itse pusken opiskeluja nyt menemään myös vauhdilla, ilta-aikaa kun vapautuu eri tavalla, kuin oikeaan työaikaan. Kirjapiiri kokoontuu myös, ja se onkin hauska kokemus. Osataanko sitä enää livenä tavatakaan, kun kaikki tuntuu sujuvan niin hyvin näinkin. Toisaalta monia ihmisiä on ikävä, ja heidän näkemistä ja halaamista odottaa jo kovastikin. 





Yksi lapsista alkoi seurustelemaan tässä hetki ennen koronaa. Huono ajoitus. Nyt tapaamiset on pitänyt rajoittaa riskiryhmäsyistä ruudun välityksellä tapahtuvaksi. Ulkoilla saa, mutta onhan se viikkotolkulla tehtynä tylsää. Viikonloppuna poikakaveri tyrkkää minulle tulppaanikimpun oven raosta, ja minä isken nuorisolle piknikkieväät mukaan, kun lähtevät kävelylle, joka kestää 4 tuntia. Onneksi metsiä riittää. Jospa myös kärsivällisyyttä ja uskoa tulevaisuuteen. 


Kukkia olen saanut ja ostanut viime viikkojen aikana varmaan enemmän kuin koko vuonna. Nyt niitä on aikaa tuoksutella ja ihastella. Jospa tämä olisi yksi pysyvä muutos, koronan jälkeisessä elämässä, arjen kauneus.  


Olemme juhlineet virtuaalisynttäreitä ja pitäneet virtuaalikahvihetkiä ystävien ja työkavereiden kanssa. Miksi tätä ei aiemmin keksitty- säännöllisempiä yhteydenpitoja niihin ihmisiin, jotka kulkevat elämässä mukana, ja myös vähän uudempiin tuttavuuksiin. 




Menimme 25 vuotta sitten kihloihin. Aprillipäivänä. Se kuvastaa oikeastaan koko suhdetta. Elokuussa tulee naimisiinmenosta myös tuo 25 vuotta. Saa nähdä miten suunnitelmat juhlien suhteen toteutuu. Toisaalta - tilanne on niin pähkähullu, että tässä kohtaa uskaltaa elää tämän hetken. (ja rakentaa pitkää listaa sitten kun - elämään)



 Arki soljuu, ja hyviä asioita löytyy myös. Hiljainen näkymätön vihollinen jyllää, mutta sen ei saa antaa nujertaa. Elämä ja terveys ovat nyt etusijalla. Ja niiden menettäminen on pelottavaa, mutta toisaalta aivan kaikkeen ei itse voi vaikuttaa. On luotettava - ja toimittava itse parhaansa mukaan oikein. Sain tuon yllä olevan kuvan ystävältäni Kongosta. Sieltä kantautuu huolestuttavia viestejä. Siellä pelkoon on syynsä. Ebolan aiheuttama kipu ja kauhu on kaikilla vielä muistissa, ja tuossa maassa, jossa perusasiat ovat hauraita, varautuminen lähes mahdotonta, ja terveydenhuoltopalvelut saavuttamattomissa suurimmalle osalle ihmisiä, korona tuntuu liian pahalta unelta. Näihin köyhiin ja hauraisiin maihin levitessä sen tuhovoima on kammottava - ja sen rinnalla kulkee nälkä ja yhteiskunnan romahtamisen uhka. Näissä maissa on opittu jakamaan se viimeinenkin leipä vieraan kanssa. Opettaisiko tämä yhteinen maailman kipu nyt myös meitä siihen. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lemeran pieni kylä

Sieluun tuulee

life matters