Kohtaamisia

Katsoin Yle Areenasta dokumentin, Lähi-idän kotiorjat. Siinä kuvattiin Jordaniassa ja Libanonissa toimivaa kotiapulaisten välitystoimistoa sekä kenialaisen apulaisen kohtaloa. Lisäksi kenialaista aktivistiä, joka pyrki vaikuttamaan tähän kotiapulaisvärväykseen. Dokumentti oli ällöttävä, pysäyttävä ja raivostuttava. Katso jos uskallat. Dokumentti toi muistutuksen kysynnän ja tarjonnan laista. Ihmisen häikäilemättömyydestä. Köyhyyden ja työttömyyden seurakuksista. Olin oksentaa välittäjän ylimielisen asenteen vuoksi. Hän ilme värähtämättä totesi kameralle, että ei mikään tässä maailmassa muutu, olen vahvempi ja minulla on oikeus. Ja se pisti jälleen kerran miettimään sitä, että minkä verran voi vaatia muutosta, jos kaikki rakenteet ja toimintamallit tukevat tätä epäreiluutta. Kaikki tuntuivat luikertavan vastuusta pois, ja hinnan maksoi tässä dokumentissa kenialainen köyhä perhe. Kaksi kotiapulaisen ruumista viikossa lähtee  näistä maista takaisin kotimaahan. Mieletön määrä raha...

Kahvin lisäksi tarvitsen paljon liikuntaa elämääni, että pysyn edes jollakin tasolla ympäristöystävällisenä. (eli siedettävänä). Koska nyt arkeni on vielä hetken hyvin erilainen kuin töissä ollessa, enkä istua napota jo viideltä aamulla Onnibussissa kohti Helsinkiä, olen nauttinut näistä leppoisista aamuista paljon. Laiska luonteeni vaatii ohjattua liikuntaa, jos mielii saada jotain aikaiseksi. Saatan kyllä kävellä pitkiä lenkkejä ja käydä salilla itsekin, mutta tehot saa erilailla irti, kun joku komentaa. Niinpä. Yleensä työaikana ehdin vain iltajumppiin, jotka ovat kyllä hyviä, mutta tunnelma on hieman erilainen. Iltaisin yleensä jumppaavat työssä käyvät keski-ikäiset, jotka tulevat kasvot kireinä (= minunlaiset) ja puhumattomina saliin. Kireys kyllä vähenee sitä mukaa kuin hiki lisääntyy, ja uurteet pehmenevät. Varsinkin, jos kyseessä on tanssitunti. Olenkin ajatellut, että olisi suunnaton etu työnantajalle, jos kiky-työajanpidennys käytettäisiin liikuntaan, ja erityisesti tanss...

Olen ollut nyt harvinaisen paljon kotona viime päivinä. Olen opintovapaalla, ja päivät täyttyvät (pitäisi täyttyä) kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Sitäkin, mutta pitkästä aikaa olen tehnyt myös sitä, mitä yleensä mieheni on hoitanut; ruokaa, pyykännyt, siivonnut, käynyt kaupassa. Työnjako on ollut tämä siitä syystä, että hän on  yleensä enemmän kotona. Toki kakarat tekevät myös paljon kotona, käskystä tai ilman. Erään kerran tässä pyörin keittiössä, ja kysäisin sitten mieheltäni, olisiko kiva jos jäisinkin kotiin, ja olisikin aina valmista  ruokaa ja tuoretta pullaa. Kuulema ei; olisi hänen mukaan sekä vääryys mutta myös suunnatonta väkivaltaa kaikkia kohtaan. En jäänyt kyselemään tarkemmin, mitä hän tokaisullaan tarkoitti. Olen ollut iloinen siitä, että mieheni on ymmärtänyt sen, että naisen arvoa ja asemaa ei määritä keittiössä vietetyt tunnit. Itse asiassa olen saanut tässä taannoin häädön keittiöstä, sanoilla että tee sinä sitä mitä osaat ja mis...

Nuorena rakastin lentämistä, sitä vapauden tunnetta ja pääsyä pois jostakin jonnekin. Arvelin jo aikaisin, että työni tulisi olemaan muuallakin kuin Suomessa, ja sitä kohti suuntasin myös ammattihaaveita. Matkustinkin paljon, ja näin maailmaa - kiitos avarakatseisten vanhempieni. Olin kesätöissä Saksassa, reissasin pitkin Eurooppaa lomillani ja kävin kielikoulua Kanadassa. Pieni työrupeama Etiopiassa ja jämähtäminen (siltä se silloin tuntui) Suomeen. Nyt, kun viime vuosina työ on ollut pitkin maailmaa, ja lentämistä ja muuta matkustamista on tullut harjoiteltua, voin sanoa, että matkustamisen gloria on kadonnut. Pitkät lennot, yöllä koneiden vaihtaminen milloin minkäkinlaisilla kentillä ei enää kovin paljoa naurata. Riippuen minne suuntaan lentää ja ketä saa kanssamatkaajajiksi, reissun tunnelma vaihtelee. Parhaita keinoja sietää pitkät lentotunnit onkin olleet äänikirjat. Lentokentillä on ikäänkuin välitilassa. Ei vielä missään, mutta ei enää entisessä. Pahinta on se, jos joutuu ...

Viime päivät ovat olleet melkoista pyöritystä Suomen mediassa teemalla "kuinkas sitten kävikään". Ja tällä viittaan ulkomaalaistaustaisten tekemiin rikoksiin. En ota niihin kantaa, mutta kirjoitan vähän omia kokemuksiani alueelta, josta suurin osa viime vuosien turvapaikanhakijoista tuli. Viihdyn valtavan hyvin Lähi-idän kulttuurin keskellä. Sen supersosiaalinen ja maaninen syke saa minussa aikaan erilaista elämää, kuin mitä hillitty kotimaa tarjoaa. Olen saanut alueelta valtavan paljon tuttavuuksia, ja myös sellaisia ystävyyksiä, joiden kanssa elämää voi aidosti jakaa hieman syvemmältäkin. Ikävöin sinne, ja toivon vielä joskus asuvani alueella uudelleen. Mutta, samalla kun olen siellä työtä tehnyt ja elämää kuljettanut, olen saanut maistaa myös sitä, mitä tarkoittaa kulttuurien ja uskontojen erilaisuus. Ja yksi suurin surun ja kauhistuksen aihe on ollut alueella oleva naisen aseman erilaisuus. Suomalaisena naisena on ollut haastava ottaa vastaan se tosiasia, että naisi...

Hän ei kysynyt näitä sanoja suoraan. Huomasin hänet jo Ammanin lentokentällä, kun odotimme konetta lähteväksi kohti Eurooppaa. Hänen pieni poikansa ja puhelias tyttönsä kulkivat edelläni, ja joku tuossa perheessä oli niin suloista. Isä katsoi tyttöään kauniisti, ja jaksoi vastailla miljooniin kysymyksiin. Hän, nuori äiti yritti pitää vilkasta pikkupoikaa aloillaan. Matka alkoi, ja unohdin heidät. Kunnes tuntien jälkeen yllätyksekseni näin heidät Amsterdamin kentällä odottamassa jatkolentoa Suomeen. Katseemme kohtasivat, ja aloitimme jutustella. Hän kertoi, että olivat matkalla Suomeen, jossa olivat asuneet nyt muutaman vuoden. Isä oli mennyt edeltä, äiti lapsineen seurannut perässä. Asiat olivat nyt paremmin, turvapaikka sodan melskeestä oli löytynyt. Lapset olivat hoidossa ja koulussa, ja oppivat kieltä huimaa vauhtia, ja alkoivat unohtaa kotimaassaan näkemänsä kauheudet. Suomi oli kaunis ja rauhallinen. Nyt he olivat päässeet pitkästä aikaa käymään sukulaisten luona, jotka olivat ...

kuvakaappaus netistä, koska oma kirja on e-kirjana Matkan aikana sain luettua tämän viisisataasivuisen kirjan. Kirja on Michelle Obaman kuvaus omasta matkastaan ja pohdinnasta "kuka olen ja kuka haluan olla". Työläisperheen lapsesta ensimmäiseksi naiseksi on pitkä harppaus, mutta jotenkin kirjojen sivulta on aistittavissa, että hänen määrätietoisuus ja valtavan vahva kasvualusta ovat olleet mahdollistamassa tämän huikean tien. Ja hän on ottanut roolinsa tosissaan. Kirja on pikkutarkkaa kerrontaa, hyvin yksityiskohtaisia hetkiä hänen elämästä, ja elinpiiristä. Ihme kyllä, kyllästymistä ei ennätä tulla, niin mukavasti kirja on koottu. Kirjassa on kaunis kaari lapsuuden huolettomista leikeistä Valkoisen talon emännäksi, ja vähän sen jälkeenkin. Hän kuvaa ristiriittaa uranrakentamisen ja oman sydämen palon ja kutsun välillä. "Mitä tapahtuu kun yksinään viihtyvä individualisti ottaa puoliskokseen ulospäin suuntautuvan naisen, joka ei alkuunkaan viihdy yksin." Kir...