Kohtaamisia

Nuorin lapsista istuu ruokapöydässä ja katsoo minua hyvin epäluuloisesti, ehkä epätoivoisestikin, ja huolissaan. - mikä sinuun on mennyt, tämä on jo ties kuinka mones päivä peräkkäin että sinä laitat oikeaa ruokaa, jota pystyy jopa syömään. Tähän asti hernekeiton lämmityskin on ollut liian haastavaa... Ei ole uutinen, että minä en ole viihtynyt keittiössä. Lapset eivät ole nälkään meillä kuolleet minun ollessa kokkausvuorossa (vain ja ainoastaan jos Isäntä on ollut poissa kotoa), mutta mitään hinkua minulla ei keittiöön ole ollut. Ja tätä vielä vahvistaa se, että Timppa kuulema tykkää kokeilla reseptejä, ja hänen mukaansa ruokaa pitää rakastaa sieltä valmistusprosessista asti. Niin. (tosin on hän sanonut senkin, että nälkä laittaa tekemään epätoivoisiakin asioita).  Mutta nyt, Korona tuli ja muutti tämänkin arjen rutiinin. Olen tehnyt nyt maaliskuun alusta asti etätöitä, eli ollut kotona. Tähän astihan olen viikottain ollut Helsingissä töissä, ja pit...

Haluan elämäni takaisin, toteaa nuorimmainen ja venyy pitkin huoneita. Päivät ovat kuin ikuista pitkäperjantaita lapsena. Kavereita ei saa tavata, metelöidä ei kannata ja huvitusta on keksittävä rajoitetuistsa mahdollisuuksista.  Oma olo on samanlainen, haluan elämäni takaisin, ja toisaalta taas en. Keho ja mieli on kaivannut tätä hitautta ja tiettyä arjen tylsyyttä. Ja toisaalta oma työmääräni on räjähtänyt käsiin, eli ei ainakaan vielä ole toimettomana tarvinnut olla.  Tämä on kuin paluu omaan lapsuuteen muutenkin, paljon ulkoilua, lukemista ja perheen kanssa olemista. Ero entiseen on online- elämä, jota kautta pystyy kavereitakin tapaamaan virtuaalisesti. Ja sitä tuo nuoriso kyllä tuntuu tekevän. Lasten kansainvälisen koulun kaverit ovat perustaneet vuosien jälkeen yhteisen chattiryhmän, ja se ikään kuin kuroo mennyttä tähän hetkeen kiinni. Kaikki nuo pienet kielitaidottomat koululaiset, jotka yhdessä rämpivät kohti ystävyyttä vieraassa kulttuurissa, ova...

Päästiin viikonloppuun. Takana yksi kummallinen viikko, jonka aikana odottava tunnelma on kiristynyt, ja puheet ja uutiset ovat yhtä tautia. Aivan kuin elokuvaa katsoisi, jossa tietää pian jotain tapahtuvan, musiikki nopeutuu, tunnelma tiivistyy ja valmistaudut säikähtämään.  kuva Siiri K Viikon aikana olen kuunnellut paljon monenlaisia mietteitä monesta eri suunnasta. Yhteistä näille on ollut tilanteen ahdistavuuden, tulevaisuuden ennustamattomuuden ja ihmiselämän haurauden ihmettely. Kuinka pitää arkea ja rutiineja kasassa, kun pohja on pudonnut tai ainakin vapisee pahasti. Ja kuinka kaiken keskellä muistaa se, että lupaus Iankaikkisista käsivarsista ei ole kadonnut minnekään.  Lähdin haukkaamaan happea pitkien keskustelujen lomassa, ja minua kohti lensi perhonen, jota jouduin väistämään. Kevään ensimmäinen ja äärimmäisen määrätietoinen kauneus lepatteli ohi. Joutsenet huusivat järven päällä lentäessään ja kevät jo tuoksui. Kevät ei tunne koronaa, vaan lähesty...

Tammikuun lopulla palasin Burundista Ruandan kautta kotiin, ja hämmästelin Ruandan rajalla tiukkaa terveyssyyniä. Aluksi luulin sen olevan Ebolan takia, mutta itseasiassa siellä varottiin jo Koronaa. Olin noin viikko sitä ennen lukenut ensimmäisiä juttuja Kiinassa jylläävästä taudista, ja tuntui todella kummalliselta, että tuo pieni Afrikan valtio reakoi noin voimakkaasti. Little did I know. Matka jatkui Istanbulin kautta kotiin, ja Istanbulin kentällä ei ollut yhden yhtä maskia, käsidesiä eikä tarkistusta. Istanbulin kentällä otin kuitenkin feikkikuvan itsestäni maskin kanssa (Maski minulle tarjoiltiin silloin Ruandan kentällä tarjottimella) - ja sain Timpalta heti kommentin, että jos olisin korona, menisin tuosta oravanmentävästä kolosta poskien reunoilta sisään. Että näin.  Nyt olemme kaikki poikkeustilanteessa, joka vie meitä kohti tuntematonta, ja melkoisen erilaisia päiviä. Kukapa olisi uskonut. Tämä tilanne kohtaa rikkaat ja rakkaat, herrat ja narrit. Ja se tekee ...

Tässä joku päivä sitten teimme molemmat töitä kotona, Timppa ja minä. Raahauduin aamupäivällä sitten keittämään kahvia, ja kävin viemässä joitakin papereita Timpan työhuoneeseen. Hän katsoi jotenkin pitkään ja hitaasti, ja totesi sitten, että huoli ei sovi sinun kasvoillesi.  Ensimmäinen reaktioni oli suuhun tulleet parisuhdetta kehittävät sammakot, kuten; katso itse peiliin, hanki nuorempi, on tässä muillakin kiire ja muuta vastaavaa. Mutta, vilkaisin kuitenkin itse sinne peiliin, ja totesin, että totta. Huolta ja harmaata, syviä WTF ryppyjä kulmakarvojen välissä. Kahvia juodessa alkoi sitten kuulustelu, siltä se ainakin aluksi tuntui. "Mikä on, miksi on, mitä pitää tehdä että se muuttuu."Huolimatta siitä, että minä olen meillä se, joka on enemmän antennipuoleen (miksikä Timppa näitä mieliala-asioita kutsuu) perehtynyt ja opiskellut ja siitä leipänikin osittain hankkinut - hän on kuitenkin se, joka saa kotona otettua asiat puheeksi. Hänellä oli hyvin napakka ote ti...

Minä vakoilen ihmisiä, katselen heitä ja kuuntelen salaa puheita. Tähän minua on jopa kehoitettu kirjoittamisen opinnoissa- parhaita ideoita moniin teksteihin tulee siitä, että tarkkailee elämää eri puolilta ja sen monivivahteisia kasvoja. Ei tarvitse huolestua, en minä raportoi kaikkea näkemääni ja kuulemaani, mutta ihmiset ovat vahvasti mielenkiinnon kohteeni, koska en lakkaa ihmettelemästä sitä erilaisuutta ja samanlaisuutta, mitä meihin kätkeytyy.  Tällä menneellä viikolla näin muutamia hetkiä, joista tämän tekstin rakennan. Koska ne vaan oli niin ihania välähdyksiä.  Söin kakkua kahvilassa, ja huomasin, että lähelläni istui vanha pariskunta. Ryppyiset ihot, vapisevat kädet ja kumara asento. He söivät yhteiseltä lautaselta leivosta, ja välillä hymyilivät toisilleen. Mitään sanoja ei vaihdettu, mutta viesti heidän välillään oli vahva. Istuin bussissa, jossa lähelläni istui kaksi nuorta. Toinen heistä oli vammainen - ja hän kertoi kokemuksiaan koulustaan...

Talvisydän on harjoiteltu tuntitolkulla tansseja, mekkoja ja muuta repertuaaria etsitty ja lopulta se aamu koitti. Eilen oli potkittu lukulomalle abit, ja oli aika juhlia koulun vanhimpia. Keskimmäinen lapsistamme, kohta tosin jo täysi-ikäisyyttä juhliva Lotta tanssi vanhojen tanssit ja pääsimme tietysti osaksi tätä suloista päivää.  Aamulla anivarhain pakattiin eväät, mekot ja hepeneet ja lähdettiin ihanan Lauran  luo kampauksen ja meikin tekoon. Lotta luonnonlapsi ei juuri ole perustanut näistä "tälläyksistä", ja siksikin tuo aamu oli aika erikoinen, meille molemmille.  Ja niin kaunista jälkeä tuli - toki oli jo ennen laittautumisia kaunis, luonnollinen ja oman tiensä kulkija, mistä olen kyllä äitinä todella ylpeä. Se, että löytää suoran selkärangan ja tien itselleen, on lahja.  Aamuhämärässä muutamat kuvat ulkona, onneksi ei tullut vaakaräntää. Ja onneksi oli lunta pehmentämässä maisemaa Ensimmäiset pyörähdykset olivat vanhainkodiss...